Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Tänne kirjoitetaan tarinat. Tarinoissa kerrot klaanisi kissojen elämästä ja ansaitset tassuja. Ylläpitäjät arvioivat tarinat silloin tällöin, joten älä hermostu, jos joudut odottamaan muutamia päiviä ennen tarinan arviointia!

Tarinoiden kirjoittamisesta

Kirjoita joko yhden kissan näkökulmasta minä-muodossa tai hän-muodossa. Puhuttele kissoja hän-nimityksellä, älä se-nimityksellä.

Käytä joko preesensiä(ja perfektiä) eli nykyaikaa tai imperfektiä(ja pluskvamperfektiä) eli mennyttä aikaa.

Kirjoita nimi-kohtaan nettinimesi ja tarinan alkuun klaanisi nimi. Jos kirjoitat yhden kissan näkökulmasta, mainitse tarinan alussa myös kissa, jonka näkökulmassa tarina on kirjoitettuna.

 1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Aloe

16.11.2017 16:23
Pisaraklaani // 3. luku






Siniviiksi ja Tulikynsi kävelivät yhdessä järveltä takaisin leiriin. Heillä oli onnea, sillä he saivat järvestä muutaman kalan. Heidän leukojensa välissä oli runsaasti kalaa, eivätkä he haistaneet mitään muuta kuin kalaa.
“Siniviiksi, odota”, Tulikynsi pysähtyi, pudotti kalansa maahan ja katsoi ympärilleen.
“Mitä nyt?” Harmaa naaras kysyi suu täynnä kalaa ja käveli raidallisen kollin luo.
“Haistan jotain, mutta en tunnista sitä saaliiksi. Se tuoksuu kissalta, ja haju on tuore…” Tulikynsi naukui, ja katseli ympärilleen. Hänestä tuntui siltä, kuin joku tarkkailisi heitä. Siniviiksikin pudotti kalansa maahan ja raotti suutaan.
“Totta nau’ut”, hän vastasi melkein heti, sillä toisen kissan haju tuli jostain läheltä. “Mutta eiköhän palata jo leiriin ja viedään kalat. Kerromme Raitaturkille ja hän selvittää ongelman”, hän lisäsi, otti kalat takaisin leukoihinsa ja lähti kävelemään pois.
“Ihan kuten haluat”, maukui Tulikynsi ja lähti naaraan perään ottaen samalla kalansa mukaan.

“Tuntematon kissa meidän reviirillä?” Punatähti toisti Tulikynnen sanat, kun tämä oli kertonut havaintonsa.
“Hän oli yksin. Voimme näyttää sinulle paikan, jossa haistoimme hänet”, naukui Tulikynsi.
“Näytät minulle paikan”, Punatähti maukui päättäväisesti, ja lähti marssimaan kohti leirin sisäänkäyntiä.
“Emmekö ota Siniviikseä mukaan?” Tulikynsi naukui yllättyneenä.
“Emme. Nyt liikettä tassuihin, äläkä vaan istu siinä ja kysele!” Päällikkö sähisi.
“Eikö meidän kannattaisi ottaa vielä yksi soturi mukaamme, jos kissa ei olekaan yksin?” Kysyi Tulikynsi, hieman varovaisemmin.
“Onko hankalaa totella päällikön käskyä?!” Punaturkkinen kolli sähisi ja katsoi Tulikynttä, kuin odottaen, että tämä sanoisi vielä jotain vastaan. Tulikynsi lähti kuitenkin kuuliaisesti päällikönsä perään.

Kissat kävelivät järven rannalle. He kävelivät jonkun matkaa järveltä metsän rajalle ja siellä he pysähtyivät.
“Haistoimme täällä hänet”, Tulikynsi vastasi, kun he olivat päässeet paikkaan, missä tuntematon kissa havaittiin.
“Erakko, luulisin”, päällikkö vastasi, kun oli haistellut ilmaa. Tuoksu oli jo vanhentumassa.
“Etsimmekö kissan, vai palaammeko leiriin?” Tulikynsi maukui, ja katsoi päällikköään. Päällikkö katsoi kollia karvat pystyssä.
“Luuletko todella, että palaamme leiriin, kun meidän reviirillä liikkuu kissa?!” Hän sähisi.
“En… “ Tulikynsi naukui, ja katsoi tassujaan.
“Etsitään se kissa… “Punatähti naukui ja lähti kävelemään pusikkoon, jonne kissa haju vei. Tulikynsi ei voinut muuta kuin seurata päällikköään.
Kissat etenivät varmasti ja varovasti, kaikki aistit viritettynä, jotta huomaisivat etuajoissa, jos joku hyökkäisi.
“Tuore tuoksu!” Tulikynsi naukui, ja viittasi hännällään suunnan. Päällikkö seurasi Tulikynttä pusikkoon. Yhtäkkiä kissat pysähtyivät niille sijoille karvat pystyssä. Heidän edessään oli kuuden kuun - tai vähän vanhempi - ikäinen kissa. Kolli vaihtoivat katseita ja katsoivat sitten tummaa kissaa, joka istui heidän edessään ymmärtämättä mitään.
“Mitä teet täällä?” Sähisi punaoranssi kolli ja katsoi nuorta kissaa karvat pystyssä.
“Minäkö? Rakennan itselleni nukkumapaikan tänne. Keitä te olette?” Nuori tumma kissa naukui.
“Tämä on meidän reviiri ja me asumme täällä! Sinun pitäisi olla kotonasi missä se nyt olisikaan”, Tulikynsi liittyi keskusteluun.
“Minulla… ei ole kotia… “ tumma kissa naukui ja katsoi tassujaan. Tulikynsi tunsi sääliä nuorta kissaa kohtaan. Hän katsoi päällikköään, joka ei irrottanut katsettaan nuoresta kissasta.
“Punatähti, tulisitko tänne hetkeksi?” Soturi naukui ja käveli vähän kauemmas tummasta nuorukaisesta.
“Miksemme voi ottaa häntä klaaniimme? Tarvitsemme sotureita, eikä hänellä ole kotia”, Tulikynsi naukui päällikölleen hiljalla äänellä, jotta tumma kissa ei kuulisi mitään.
“Oletko seonnut?!” Päällikkö sähisi niin kovaa, että Tulikynsi säpsähti. “Toisaalta…” Päällikkö lisäsi, “olet oikeassa, tarvitsemme sotureita.”
Tulikynsi rentoutui. “Ilmoitammeko siis hänelle siitä?”
“Kyllä. Jos hän vain suostuu… “ Punatähti maukui. Kissat kävelivät tumman kollin luo ja tämä nosti päänsä heti ylös. Tumma kolli näytti luisevalta.
“No, nuorukainen, olet tervetullut klaaniimme. Otatko kutsun vastaan ja liitytkö klaaniimme?” Punatähti naukui ja kääntyi hetkeksi katsomaan Tulikynttä, mutta sitten takaisin tummaan kolliin. Tumma kissa näytti yllättyneeltä, ja katsoi soturia ja päällikköä silmät suurina.
“Ihanko oikeasti?” Tämä maukui.
“Ihan oikeasti”, tällä kertaa naukui Tulikynsi. “Otatko kutsun vastaan?”
“Olisin hiirenaivo, jos en ottaisi!” Nuori kissa naukui ja hyppäsi heti neljälle tassuilleen.
“Eli siis liityt? Siinä tapauksessa seuraa meitä leiriimme” punaoranssi päällikkö naukui, ja kutsui molemmat kissat hännällään. Kissat kävelivät takaisin leiriin - uusi jäsen mukana.

Leirissä kaikki kissat kääntyivät katsomaan tulijoita. Siniviiksi pomppasi heti jaloilleen, kun taas parantaja pudotti yrtit suustaan. Raitaturkki tuli ulos sotureiden pesästä.
“Saitteko kissan kiinni? Onko meillä nyt vanki?” Siniviiksi alkoi kysellä tummasta kissasta kaiken mahdollisen, ja katsoi nuorta kissaa.
“Hän on nyt uusi Pisaraklaanin jäsen. Tarvitsemme muutenkin jo lisää sotureita”, Punatähti naukui, mutta tällä kertaa rauhallisella äänellä, ei sellaisella jolla oli puhunut Tulikynnelle heidän etsiessä tummaa kollia.
Muut Pisaraklaanin kissat katsoivat tulijoita ihmeissään. Kolmijalka kuitenkin jatkoi askareitaan. Pian myös Siniviiksi ja Raitaturkki jatkoivat omia juttujaan. Naaraat vaihtoivat kieliä, kun taas parantaja palasi pesäänsä yrtit suussaan ja järjesteli siellä yrttejä paikoilleen. Uusi tulokas katsoi päällikköä kysyvällä ilmeellä, sillä tämä ei tiennyt mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Päällikkö hyppäsi isolle puunrungolle.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä kokouspaikalle”, hän naukui ja katsoi kissoja, jotka olivat jo hetkessä paikalla. Klaanissa ei ollut paljon kissoja, joten ei tarvitse odottaa kauaa kokoontumisen alkamiseen.
“Klaaniimme on ottanut vastaan uuden kissan”, hän jatkoi, ja viittasi hännällään uuden tulokkaan luokseen. Tumma kolli käveli hieman varovaisesti kaatuneen puun viereen ja istuutui sitten sen viereen katse yleisöön.
“Et ole elänyt klaanissamme pennusta asti, mutta olet jo kuuden kuun ikäinen ja sinun aikasi on päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Varjotassuksi. Metsariksesi tulee Siniviiksi. Odotan, että Siniviiksi siirtää kaiken tietonsa tälle oppilaalle”, päällikkö naukui ja katsoi molempia kissoja, ensin Varjotassua, sitten Siniviikseä. Siniviiksi katsoi yllättyneenä päällikköään, mutta sitten käveli oppilaan luo, ja kosketti tämän kuonoa omallaan. Varjotassu teki samoin. Pian kaikki Pisaraklaanin kissat huusivat ääneen uuden oppilaan nimeä.
“Varjotassu”, Punatähti naukui oppilaalle, “nukut yöt oppilaiden pesässä siihen asti, kun sinusta tulee soturi. Siniviiksi saa näyttää sinulle pesän.” Varjotassu nyökkäsi, ja kääntyi katsomaan mestariaan.
“Tule”, siniharmaa naaras maukui, ja ohjasi oppilaan pesan luo. “Voit ottaa tuoresaaliskasasta riistaa, ja mennä sitten lepäämään. Aloitamme koulutuksesi huomenna”, Siniviiksi lisäsi, ja lähti pois. Varjotassu teki kuten häntä pyydettiin; hän otti tuoresaaliskasasta hiiren, ja kun sen oli syönyt, hän meni oppilaiden pesään ja nukahti saman tien.
Siniviiksi käveli Tulikynnen luo. Hän istuutui tämän viereen, niin että heidän kylkensä koskivat toisiaan. He katselivat aurinkoa, joka lähestyi jo kierroksensa loppua. Tulikynnen päähän tupsahti idea.
“Mitä jos kysyisimme Raitaturkilta, että voimmeko mennä kahdestaan järven puoleista reviiriä partioimaan?” Hän ehdotti, ja katsoi naarasta toiveikkaana. Hän voisi tunnustaa tunteensa naarasta kohtaan, jos he voisivat olla kahdestaan.
“Voimme yrittää”, siniharmaa naaras vastasi, kuin ei uskoisi, että varapäällikkö antaisi luvan sellaiseen. Kissat kuitenkin nousivat paikoiltaan, ja kävelivät sotureiden pesälle, minkä vieressä oli raidallinen varapäällikkö. Raitaturkki nosti katseensa kahteen kissaan, kuin arvaisi, mitä nämä halusivat kysyä. Hän ei sitä kuitenkaan tiennyt.
“Mitä nyt? Onko jokin hätänä?” Tämä kysyi.
“Kyllä - tai siis ei. Ei, ei mitään, tulimme vain kysymään, voimmeko mennä kahdestaan partioimaan järven puoleista reviiriä?” Tulikynsi vastasi, ja katsoi toiveikkaana varapäällikköä. Hänen ilmettään ei voinut tulkita. Naaras ei vastannut ensin mitään, mutta sitten tämä nyökkäsi.
“Jos kerran niin haluatte, mutta olkaa varovaisia!” Tulikynsi nyökkäsi ja katsoi Siniviikseä. Kissat melkein nelistivät ulos leiristä.

Päästyään rannalle, kissat pysähtyivät. He istuutuivat toistensa viereen - niin, että kyljet koskivat toisiaan. He istuivat hetken hiljaa ja katsoivat, kun aurinko laski pikkuhiljaa järven taakse. Tulikynsi rikkoi kuitenkin hiljaisuuden. Hän katsoi siniharmaata naarasta silmiin.
“Olen etsinyt sopivaa hetkeä, jotta voisin tunnustaa tämän”, tämä aloitti.
“Olen ihaillut kauneuttasi, viisauttasi ja rohkeuttasi… “ Siniviiksi käänsi päätään Tulikynttä kohti. Hän silmänsä säteilivät.
“Minä rakastan sinua… “ Siniviiksi jatkoi, ennen kuin Tulikynsi kerkesi jatkaa. Naaras painoi päänsä Tulikynnen kylkeen, ja hengitti syvään tämän rauhoittavaa tuoksua.
“Niin minäkin sinua”, kolli vastasi. He hieroivat kylkiään toisiinsa. Pian Siniviiksi nousi seisomaan, ja käveli Tulikynnen ympäri - koskettaen silti tätä kyljellään. Kissat olivat yhdessä melkein koko auringonlaskun ajan. He kuitenkin palasivat leiriin ennen kuin kuu nousi. Taivaalla tuikki jo muutama tähti.

Aamulla Tulikynsi heräsi siihen, kun joku tökki häntä kuonollaan. Auringonvalo oli vielä himmeä ja Hopeahännällä tuikki vielä vähän tähtiä.
“Tulikynsi, herää jo! Mennään ulos, ennen kuin muut heräävät”, ääni kuului Siniviikselle.
“Näinkö aikaisin? Okei, tullaan”, Tulikynsi nousi jalkeille ja käveli naaraan perään.

Kissat kävelivät järven rannalle. On kulunut jo muutama päivä siitä, kun kissat olivat tunnustaneet tunteensa toisiaan kohtaan juuri sillä paikalla. He olivat käyneet sen jälkeen usein auringonlaskun aikaan järven rannalla kahdestaan. Nyt he tulivat tänne auringonnousun aikaan.
“Tulikynsi… “ siniharmaa naaras aloitti, kun he olivat päässeet perille. Tulikynsi katsoi naarasta, odottaen että tämä jatkaa.
“Tulikynsi, odotan pentuja… “ Siniviiksi naukui, ja katsoi tassujaan. Tulikynsi huomasi kuitenkin, että tämän silmät säteilivät onnennesta.




// Toivottavasti ei ole rajaa miten pitkä/lyhyt saa olla :3
// Ja joo täs on sit paaaaaljon virheit :D

Nimi: Aloe

13.11.2017 15:34
Poistakaa toi alempi, se meni vähä... xddd



Pisaraklaani // 2. Luku




Kissat haistelivat ilmaa karvat pystyssä. He kuitenkin tunnistivat hajun.
“Mäyrä…” Tulikynnsi naukui, ja katsoi leirin sisäänkäyntiä. Hän näki myyrän, joka oli juuri sisäänkäynnillä. Mäyrä haisteli ilmaa, katsoi leiriin ja näki kissoja. Mäyrä päätti jatkaa matkaansa leirin ohi.
“Siniviiksi ja Tulikynsi, voitte käydä partioimassa ja vahvistamassa rajoja. Odottakaa kuitenkin hetki, että mäyrä lähtee kauemmas, ettette joudu tappeluun mäyrän kanssa. Voitte myös metsästää, ja tuoda saalis leiriin. Tulen mukaanne”, naukui Raitaturkki. Siniviiksi ja Tulikynsi nyökkäsivät kunnioittavasti.

Kissat kävelivät lähellä Pisaraklaanin rajaa kaikki aistit viritettynä varulta. Siniviiksi katsoi välillä ruskeaa raidallista kollia. Hän ei voinut mitenkään olla ihailematta kollin voimia ja rohkeutta. Kun Siniviiksi katsoi Tulikynttä, kolli kääntyi naarasta kohti, ja heidän katseensa kohtasivat. Kissat katsoivat hetken toisiaan.
“Siniviiksi, varo!” Tulikynsi naukui varoituksen, mutta myöhään. Naaras käveli suoraan mutaiseen kuralätäkköön. Siniharmaa naaras upposi lätäkköön lapoihin asti. Hän seisoi vedessä hetken ja kääntyi sitten katsomaan Raitaturkkia, joka joutui ponnistelemaan, ettei nauraisi naaraalle.
“Mitä siinä tuijotatte?!” Siniviiksi sähisi, ja käveli sitten pois kuralätäköstä. Sen märkä turkki liimautui ihoon kiinni, ja naaras näytti nyt paljon pienemmältä. Tulikynsi ja Raitaturkki vilkaisivat ensin toisiaan, mutta sitten molemmat käveli Siniviiksen luo.
“Oletko kunnossa?” Tulikynsi kysyi, ja katsoi naarasta.
“Ihan kuin tippuisin rotkoon. Näytänkö muka loukkaantuneelta?!” Naaras sähisi vastaukseksi, ja ravisteli sitten veden turkistaan. Kolli näytti siltä, kuin jokin oli raapaissut häntä kunnolla. Kolmikko jatkoi matkaansa.

Kun aurinko laskeutui pikkuhiljaa järven taakse, kissat palasivat leiriin saaliin kera. He pudottivat saaliin tuoresaaliskasaan, ja ottivat oman osuutensa kasasta. Kun Tulikynsi oli syönyt, hän käveli parantajan pesälle.Kolmijalka oli Tulikynnen paras kaveri, ja hän kysyi häneltä aina neuvoa.
Kun kolli astui parantajan pesään, parantaja kuuli heti, että joku tuli. Kolmijalka tassutteli kolmella jalalla, mutta hänen neljäs jalka oli pahasti vaurioitunut ja liikuntakyvytön.
“Mitä on sattunut?” Parantaja kysyi, kun huomasi Tulikynnen sisäänkäynnillä.
“Ei mitään. Tulin vain kysymään neuvoa, jos sinulla sattuu olemaa aikaa”, Tulikynsi naukui.
“No, kysy pois, mutta nopeasti. Minun täytyy järjestellä yrttejä”, musta kolli naukui ja katsoi Tulikynttä.
“Asia koskee Siniviikseä”, naukui Tulikynsi ja katsoi tassujaan.
“Onko jotain sattunut?” Parantaja naukui hieman huolestuneella äänellä.
“Eeii! Ei, mitään ei ole sattunut… minä vain… “ Tulikynsi naukui ja etsi sopivia sanoja. Miten hän selittäisi hänen tunteensa Siniviikseä kohtaan?
“Tykkäät hänestä. Eikö niin? Sano pois vain, en minä sitä hänelle paljasta!” Naukui Kolmijalka ja katsoi Tulikynttä silmiin ku tämä nosti katseensa.
“Kyllä. Hän on kaunis ja rohkea naaras… mutta… “ Tulikynsi tunnusti ja laski taas päänsä alas.
“Mutta mitä?” Parantaja kysyi.
“Mutta… mutta en tiiä välittääkö hän minusta… “ Raidallinen kolli naukui surullisena.
“Kyllä hänkin sinusta varmasti pitää! Ja jos ei pidä, mikset yritä saada hänet huomaamaan sinut? Mutta nyt minun pitää mennä”, Kolmijalka naukui ja katosi takaisin pesäänsä. Tulikynsi katsoi vielä kerran parantajan suuntaan, mutta sitten käveli pois pesältä. Hän päätti saada Siniviiksen huomaamaan hänet.
Kun Tulikynsi astui pois parantajan pesältä, hän tunsi jonkun katseen niskassaan. Hän käänsi päänsä, ja näki siniharmaan naaraan katsomassa häntä parantajan pesän lähellä. Kun naaras tajusi, että kolli oli huomannut hänet, hän kääntyi katsomaan jonnekin muualle. Tulikynsi käveli kuitenkin hänen luokseen.
“Haittaako seura?” Hän kysyi, kun oli tarpeeksi lähellä.
“Ei, ei haittaa”, naaras vastasi, ja Tulikynsi näki hänen silmissään ilahtuneen katseen.
Kissat istuivat hetken hiljaa, mutta sitten he rupesivat vaihtamaan kieliä. Aurinko oli laskemaisillaan, ja taivas hehkui punaisena.

Tulikynsi heräsi siihen, kun joku tökki häntä kuonollaan. Hän avasi silmänsä ja näki tutun siniharmaan kissan.
“Herää jo, senkin karvapallo! Tuoresaaliskasa on tyhjä, tuletko metsästämään kanssani?” Siniviiksi naukui.
“Ette pääse metsästämään vielä, menette aamupartioon Punatähden kanssa”, kuului ääni sotureiden pesän pimeimmästä nurkasta. Raitaturkki astui näkyviin ja käveli sitten ulos pesästä. Siniviiksi näytti suuttuneen, muttei vastustellut varapäälikölleen. Hänkin lähti ulos pesästä. Tulikynsi päätti nousta itsekin ylös, ja valmistautumaan aamupartioon.

Metsä oli rauhallinen, ja kuului vain lintujen laulua jostain kissojen yläpuolella. Siniviiksi käveli rauhallisesti - mutta kaikki aistit viritettynä - Tulikynnen vierellä. Punatähti käveli muiden edellä ja katsoi Pisaraklaanin reviirin ulkopuolelle metsään. Tulikynsi ei voinut päästää katsettaan irti siniharmaasta naaraasta, joka ei edes huomannut, että kolli katsoi tätä.
Kissat lähestyivät järven rantaa. Rannalla kasvavasta pusikosta kuului jotain rapinaa. Punatähti raotti suutaan haistaakseen mikä se oli.
“Jänis”, tämä naukui ja laskeutui vaanimisasentoon. Kolli hiipi hiljaa kohti pusikkoa, ja odotti sopivaa hetkeä. Jänis hyppäsi pusikosta juuri päällikön eteen, muttei ehtinyt tajuta juosta pakoon. Kissa käytti sitä hyväkseen ja hyökkäsi. Hän otti sen nopeasti hengiltä. Hän toi sen muiden luo ja naukui:
“Emme ole syöneet tänään vielä. Syödään tämä”, hän tiputti jäniksen leuoistaan ja ryhtyi syömään. Soturit laskivat päänsä jäniksen ylle, ja ryhtyivät syömään päällikön tavoin.
Kun jänis syötiin, partio jatkoi matkaansa kiertäen reviiri rajaa. Kissat lähestyivät järven rantaa, ja saattoivat kuulla jo kaukaa veden kohinan. Kun he pääsivät järvelle, kissat kumartuivat juomaan. Vesi oli ihanan viileä ja aurinko paahtoi kuumasti pilvettömällä taivaalla. Tulikynsi astu veteen, ja pian hän jo kahlasi vedessä kastaen turkkinsa. Kolli meni syvemmälle ja uiskenteli viileässä vedessä. Mutta sitten hän kuuli veden roiskunnan takaa. Tulikynsi käänsi päätään, ja näki siniharmaan naaraan uivan hänen perään. Siniviiksi ui taitavasti ja nopeasti kohti kollia, ja piti päänsä pinnalla. Pian kissat uivat rinta rinnan takaisin rantaa kohti.
“No niin, riittää jo uiskentelu. Jatketaan kohti leiriä, meidän täytyy vielä metsästää matkalla. Klaani on ruokittava”, he kuulivat päällikön nau’unnan rannalta.

Kissat tulivat leiriin hieman tuoresaalista leuoissaan. Kun Siniviiksi tiputti saaliinsa kasaan, hän kääntyi raidallista kollia kohti ja naukui:
“Tämä saalis riittää klaanille, muttei auringonlaskuun. Mennäänkö aurinkohuipun jälkeen metsästämään?” Naaras katsoi Tulikynttä odottavasti. Mutta ennen kuin kolli kerkesi vastata, heidän takaa kuului ääni.
“Tulen mukaanne. Olen pysynyt täällä vartioimassa, enkä ole päässyt vielä pois leiristä tänään”, varapäällikkönaaras naukui, ja lähti pois vieden samalla pulskan hiiren tuoresaaliskasasta. Tulikynsi ja Siniviiksi vilkaisivat toisiaan, ja Siniviiksen silmissä leiskui viha ja pettymys.

Aurinko huipun jälkeen kissat lähtivät metsään metsästämään. He kävelivät syvemmälle metsään Pisaraklaanin metsästysalueille. Kissojen aistit olivat viritetty ja he raottivat suutaan, jotta löytäisivät saaliin.
“Voisimmeko mennä kalastamaan? Täältä metsästä ei löydy mitään… “ Siniviiksi tiuskaisi ja katsoi järveen suuntaan. Juuri sillä hetkellä kissat saivat vainun hiirestä ja oravasta.
“Minä otan oravan” naukui Tulikynsi, ja hiipi hiljaa puun luokse, jonka takana orava jyrsi jotain käpäliensä välissä.
“Minä taas otan hiiren, Siniviiksi voi mennä kalastamaan, jos hän sitä niin kovasti halusi”, naukui varapäällikkö ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän hiipi hiljaa pusikkoon, jossa hiiri puuhaili touhujaan. Tulikynsi tuli puun takaa kuollut orava leuoissa, ja käveli Siniviiksen luo. Hän laski oravan tassujensa eteen.
“Voin tulla kalastamaan kanssasi, sinähän kutsuit minut metsästämään”, Tulikynsi naukui. ‘Metsästämään, ei kalastamaan’ hän lisäsi mielessään.
“Tule sitten”, naaras vastasi ja marssii sitten järven suuntaan. Kun Tulikynsi kääntyi taakseen, harmaa varapäällikkö käveli tämän luo.
“Voin ottaa oravasi, vien sen hiiren kanssa leiriin, mene sinä vain hänen peräänsä”, naaras naukui ja osoitti hännällään Siniviiksen suuntaan.
“Mitä tarkoitat?” Tulikynsi kysyi ja työnsi samalla oravan käpälällään varapäällikön eteen.
“En tarkoita mitään, mutta jos luulet, etten ole huomannut, että tykkäät hänestä, olet väärässä”, varapäällikkö naukui, otti saaliit leukoihinsa, ja käveli pois.




// Taas vähä lyhyt, mut en voi siie mitään xdd
// Ja oon kertonu Ulpparille siit et moti meni nii siihe loppu 2. luku xddd
// Sanokaa mitä voisin parantaa, et tulis pitkiä yms. ;-;
// Ja joo tiedän, oon huono kirjoittaa, joten on "vähä" virheit... ;-;

Nimi: Aloe

13.11.2017 15:22
Pisaraklaani // 2. Luku



Kissat haistelivat ilmaa karvat pystyssä. He kuitenkin tunnistivat hajun.
“Mäyrä…” Tulikynnsi naukui, ja katsoi leirin sisäänkäyntiä. Hän näki myyrän, joka oli juuri sisäänkäynnillä. Mäyrä haisteli ilmaa, katsoi leiriin ja näki kissoja. Mäyrä päätti jatkaa matkaansa leirin ohi.
“Siniviiksi ja Tulikynsi, voitte käydä partioimassa ja vahvistamassa rajoja. Odottakaa kuitenkin hetki, että mäyrä lähtee kauemmas, ettette joudu tappeluun mäyrän kanssa. Voitte myös metsästää, ja tuoda saalis leiriin. Tulen mukaanne”, naukui Raitaturkki. Siniviiksi ja Tulikynsi nyökkäsivät kunnioittavasti.

Kissat kävelivät lähellä Pisaraklaanin rajaa kaikki aistit viritettynä varulta. Siniviiksi katsoi välillä ruskeaa raidallista kollia. Hän ei voinut mitenkään olla ihailematta kollin voimia ja rohkeutta. Kun Siniviiksi katsoi Tulikynttä, kolli kääntyi naarasta kohti, ja heidän katseensa kohtasivat. Kissat katsoivat hetken toisiaan.
“Siniviiksi, varo!” Tulikynsi naukui varoituksen, mutta myöhään. Naaras käveli suoraan mutaiseen kuralätäkköön. Siniharmaa naaras upposi lätäkköön lapoihin asti. Hän seisoi vedessä hetken ja kääntyi sitten katsomaan Raitaturkkia, joka joutui ponnistelemaan, ettei nauraisi naaraalle.
“Mitä siinä tuijotatte?!” Siniviiksi sähisi, ja käveli sitten pois kuralätäköstä. Sen märkä turkki liimautui ihoon kiinni, ja naaras näytti nyt paljon pienemmältä. Tulikynsi ja Raitaturkki vilkaisivat ensin toisiaan, mutta sitten molemmat käveli Siniviiksen luo.
“Oletko kunnossa?” Tulikynsi kysyi, ja katsoi naarasta.
“Ihan kuin tippuisin rotkoon. Näytänkö muka loukkaantuneelta?!” Naaras sähisi vastaukseksi, ja ravisteli sitten veden turkistaan. Kolli näytti siltä, kuin jokin oli raapaissut häntä kunnolla. Kolmikko jatkoi matkaansa.

Kun aurinko laskeutui pikkuhiljaa järven taakse, kissat palasivat leiriin saaliin kera. He pudottivat saaliin tuoresaaliskasaan, ja ottivat oman osuutensa kasasta. Kun Tulikynsi oli syönyt, hän käveli parantajan pesälle.Kolmijalka oli Tulikynnen paras kaveri, ja hän kysyi häneltä aina neuvoa.
Kun kolli astui parantajan pesään, parantaja kuuli heti, että joku tuli. Kolmijalka tassutteli kolmella jalalla, mutta hänen neljäs jalka oli pahasti vaurioitunut ja liikuntakyvytön.
“Mitä on sattunut?” Parantaja kysyi, kun huomasi Tulikynnen sisäänkäynnillä.
“Ei mitään. Tulin vain kysymään neuvoa, jos sinulla sattuu olemaa aikaa”, Tulikynsi naukui.
“No, kysy pois, mutta nopeasti. Minun täytyy järjestellä yrttejä”, musta kolli naukui ja katsoi Tulikynttä.
“Asia koskee Siniviikseä”, naukui Tulikynsi ja katsoi tassujaan.
“Onko jotain sattunut?” Parantaja naukui hieman huolestuneella äänellä.
“Eeii! Ei, mitään ei ole sattunut… minä vain… “ Tulikynsi naukui ja etsi sopivia sanoja. Miten hän selittäisi hänen tunteensa Siniviikseä kohtaan?
“Tykkäät hänestä. Eikö niin? Sano pois vain, en minä sitä hänelle paljasta!” Naukui Kolmijalka ja katsoi Tulikynttä silmiin ku tämä nosti katseensa.
“Kyllä. Hän on kaunis ja rohkea naaras… mutta… “ Tulikynsi tunnusti ja laski taas päänsä alas.
“Mutta mitä?” Parantaja kysyi.
“Mutta… mutta en tiiä välittääkö hän minusta… “ Raidallinen kolli naukui surullisena.
“Kyllä hänkin sinusta varmasti pitää! Ja jos ei pidä, mikset yritä saada hänet huomaamaan sinut? Mutta nyt minun pitää mennä”, Kolmijalka naukui ja katosi takaisin pesäänsä. Tulikynsi katsoi vielä kerran parantajan suuntaan, mutta sitten käveli pois pesältä. Hän päätti saada Siniviiksen huomaamaan hänet.
Kun Tulikynsi astui pois parantajan pesältä, hän tunsi jonkun katseen niskassaan. Hän käänsi päänsä, ja näki siniharmaan naaraan katsomassa häntä parantajan pesän lähellä. Kun naaras tajusi, että kolli oli huomannut hänet, hän kääntyi katsomaan jonnekin muualle. Tulikynsi käveli kuitenkin hänen luokseen.
“Haittaako seura?” Hän kysyi, kun oli tarpeeksi lähellä.
“Ei, ei haittaa”, naaras vastasi, ja Tulikynsi näki hänen silmissään ilahtuneen katseen.
Kissat istuivat hetken hiljaa, mutta sitten he rupesivat vaihtamaan kieliä. Aurinko oli laskemaisillaan, ja taivas hehkui punaisena.

Tulikynsi heräsi siihen, kun joku tökki häntä kuonollaan. Hän avasi silmänsä ja näki tutun siniharmaan kissan.
“Herää jo, senkin karvapallo! Tuoresaaliskasa on tyhjä, tuletko metsästämään kanssani?” Siniviiksi naukui.
“Ette pääse metsästämään vielä, menette aamupartioon Punatähden kanssa”, kuului ääni sotureiden pesän pimeimmästä nurkasta. Raitaturkki astui näkyviin ja käveli sitten ulos pesästä. Siniviiksi näytti suuttuneen, muttei vastustellut varapäälikölleen. Hänkin lähti ulos pesästä. Tulikynsi päätti nousta itsekin ylös, ja valmistautumaan aamupartioon.

Metsä oli rauhallinen, ja kuului vain lintujen laulua jostain kissojen yläpuolella. Siniviiksi käveli rauhallisesti - mutta kaikki aistit viritettynä - Tulikynnen vierellä. Punatähti käveli muiden edellä ja katsoi Pisaraklaanin reviirin ulkopuolelle metsään. Tulikynsi ei voinut päästää katsettaan irti siniharmaasta naaraasta, joka ei edes huomannut, että kolli katsoi tätä.
Kissat lähestyivät järven rantaa. Rannalla kasvavasta pusikosta kuului jotain rapinaa. Punatähti raotti suutaan haistaakseen mikä se oli.
“Jänis”, tämä naukui ja asettui vaanimisasentoon. Kolli hiipi hiljaa kohti pusikkoa, ja odotti sopivaa hetkeä. Jänis hyppäsi pusikosta juuri päällikön eteen, muttei ehtinyt tajuta juosta pakoon. Kissa käytti sitä hyväkseen ja hyökkäsi. Hän otti sen nopeasti hengiltä. Hän toi sen muiden luo ja naukui:
“Emme ole syöneet tänään vielä. Syödään tämä”, hän tiputti jäniksen leuoistaan ja ryhtyi syömään. Soturit laskivat päänsä jäniksen ylle, ja ryhtyivät syömään päällikön tavoin.
Kun jänis syötiin, partio jatkoi matkaansa kiertäen reviiri rajaa. Kissat lähestyivät järven rantaa, ja saattoivat kuulla jo kaukaa veden kohinan. Kun he pääsivät järvelle, kissat kumartuivat juomaan. Vesi oli ihanan viileä ja aurinko paahtoi kuumasti pilvettömällä taivaalla. Tulikynsi astu veteen, ja pian hän jo kahlasi vedessä kastaen turkkinsa. Kolli meni syvemmälle ja uiskenteli viileässä vedessä. Mutta sitten hän kuuli veden roiskunnan takaa. Tulikynsi käänsi päätään, ja näki siniharmaan naaraan uivan hänen perään. Siniviiksi ui taitavasti ja nopeasti kohti kollia, ja piti päänsä pinnalla. Pian kissat uivat rinta rinnan takaisin rantaa kohti.
“No niin, riittää jo uiskentelu. Jatketaan kohti leiriä, meidän täytyy vielä metsästää matkalla. Klaani on ruokittava”, he kuulivat päällikön nau’unnan rannalta.

Kissat tulivat leiriin hieman tuoresaalista leuoissaan. Kun Siniviiksi tiputti saaliinsa kasaan, hän kääntyi raidallista kollia kohti ja naukui:
“Tämä saalis riittää klaanille, muttei auringonlaskuun. Mennäänkö aurinkohuipun jälkeen metsästämään?” Naaras katsoi Tulikynttä odottavasti. Mutta ennen kuin kolli kerkesi vastata, heidän takaa kuului ääni.
“Tulen mukaanne. Olen pysynyt täällä vartioimassa, enkä ole päässyt vielä pois leiristä tänään”, varapäällikkönaaras naukui, ja lähti pois vieden samalla pulskan hiiren tuoresaaliskasasta. Tulikynsi ja Siniviiksi vilkaisivat toisiaan, ja Siniviiksen silmissä leiskui viha ja pettymys.

Aurinko huipun jälkeen kissat lähtivät metsään metsästämään. He kävelivät syvemmälle metsään Pisaraklaanin metsästysalueille. Kissojen aistit olivat viritetty ja he raottivat suutaan, jotta löytäisivät saaliin.
“Voisimmeko mennä kalastamaan? Täältä metsästä ei löydy mitään… “ Siniviiksi tiuskaisi ja katsoi järveen suuntaan. Juuri sillä hetkellä kissat saivat vainun hiirestä ja oravasta.
“Minä otan oravan” naukui Tulikynsi, ja hiipi hiljaa puun luokse, jonka takana orava jyrsi jotain käpäliensä välissä.
“Minä taas otan hiiren, Siniviiksi voi mennä kalastamaan, jos hän sitä niin kovasti halusi”, naukui varapäällikkö ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän hiipi hiljaa pusikkoon, jossa hiiri puuhaili touhujaan. Tulikynsi tuli puun takaa kuollut orava leuoissa, ja käveli Siniviiksen luo. Hän laski oravan tassujensa eteen.
“Voin tulla kalastamaan kanssasi, sinähän kutsuit minut metsästämään”, Tulikynsi naukui. ‘Metsästämään, ei kalastamaan’ hän lisäsi mielessään.
“Tule sitten”, naaras vastasi ja marssii sitten järven suuntaan. Kun Tulikynsi kääntyi taakseen, harmaa varapäällikkö käveli tämän luo.
“Voin ottaa oravasi, vien sen hiiren kanssa leiriin, mene sinä vain hänen peräänsä”, naaras naukui ja osoitti hännällään Siniviiksen suuntaan.
“Mitä tarkoitat?” Tulikynsi kysyi ja työnsi samalla oravan käpälällään varapäällikön eteen.
“En tarkoita mitään, mutta jos luulet, etten ole huomannut, että tykkäät hänestä, olet väärässä”, varapäällikkö naukui, otti saaliit leukoihinsa, ja käveli pois.




// Sori taas näin lyhyt, mutten osaa viel kirjoittaa hirveen pitkii tarinoit ;-; Ja Ulppari, oon kertonu tarinani siitä, kuinka moti meni nii julkaisin tän nyt tälläisena xddd
// I know, mulla on "vähän" virheita ;-;
// Ja sanokaa, miten voisin parantaa näitä mun hirveitä tarinoita :/

Nimi: Aamu

28.10.2017 00:08
Minttutuuli, Loimuklaani - luku 2

"Tuota, lähtisitkö kanssani kävelylle?"
Raotin tuhkanharmaita silmäluomiani ja näin edessäni harmaat käpälät. Havupuiden makealta pihkalta tuoksuva lämpö kääriytyi ympärilleni ja se puristi sisuskalujani hetken verran, kun kohotin katseeni ylös päin. Mustavalkoinen, komea kolli seisoi ryhdikkäästi edessäni, viiksikarvat ja poskikarvat pakkasenpuremilla hehkuen. Huurteiset lumihiutaleet olivat laskeutuneet kollin turkille ja hänen vaaleanpunainen nenänsä punotti kylmästä. Vilkaisin hänen takanaan olevaa sotureiden pesän sisäänkäyntiä, josta näin ja todellakin myös tunsin hyytävän viiman, joka parhaillaan pureutui sisälle pesään. Ajatus ulos harppomisesta ei houkutellut minua, mutta kun oli Mäyrähäntä kyseessä, en voinut olla kieltäytymättä.
"Toki. Lähdetään vain." Väläytin lempeän hymyn tuoreelle soturille, joka vastasi säteilevästi hymyillen:
"Mainota. Voimme käydä myös saalistamassa samalla, jos sopii?" Nyökkäsin myöntävästi. Aamuinen unisuus oli hetkessä kadonnut samoin kuin unihiekat, jotka olivat varisseet poskilleni. Nousin jaloilleni ja nuolaisin pörheää turkkiani pari kertaa, kunnes astelin Mäyrähännän rinnalla ulos pesästä ja Loimuklaanin leiristä. Kaukaa muualta reviiriltä kantautui lehtikadon varhaisen ajan kumisevaa ääntä, kuin joet olisivat jo jäätyneet, maat olisivat lumien vuoraamia ja pakkanen olisi verhonnut puut ja koko reviirin kokonaan. Hyytävä tuuli pisteli kasvojani ja jäinen, kuurainen maa polkuanturoiden alla sai niissä pistelevän, tunnottoman tunteen aikaan.
"Onko sinulla kylmä? Ehkä saalistus ei ollutkaan hyvä ajatus?" Mäyrähäntä keskeytti ajatteluni haikeasti sopertaen.
"Ei, ei. Mennään vain jos haluat. Ei pieni pakkanen haittaa", nau'uin hampaat kalisten, mutta en halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Huomasin kollisoturin kuitenkin huomaavan kylmyyteni, koska tunsin hänen hivuttautuvan entistä lähemmäksi minua, kuin huomaamatta. Turkkimme hipoivat toisiaan ja katseemme kohtasivat viimein pysähtyessämme eräälle aukealle. Astuin askeleen lähemmäksi mustavalkoista kollia, kunnes kuonomme olivat melkein toisissaan kiinni. Tuijotin syvälle Mäyrähännän harmaisiin silmiin. Hiljaisuuden paksu, pitkä turkki laskeutui ympärillemme. Tovin jälkeen rikoin hiljaisuuden vetämällä syvään henkä ja naukumalla:
"Mäyrähäntä... Pelkään... Tai siis en pelkää, mutta... Tuota, minulla taitaa olla tunteita sinua kohtaan." Sydämeni jätti ainakin kaksi lyöntiä välistä, siitä olin varma. Tajusin, että olin juuri myöntänyt sen, mistä en edes itsekään ollut ollut täysin varma. Nyt itsevarmuus oli kuitenkin imeytynyt luihin ja ytimiini saakka.
"Niinkö? Sillä... Minäkin pidän sinusta. Pidän todella paljon", hän henkäisi. Hengityksemme lämmittivät kasvojamme ja se muotoutui huurteiseksi pilveksi, kunnes se haihtui ilmaan. Kiedoin varovasti häntäni Mäyrähännän hännän ympärille ja painauduin tätä vasten. Käpälinkosketeltava lämpö tulvahti sisälleni ja tuuditti minua hiljalleen rauhallisesti. Odotin, että kolli olisi säpsähtänyt tai jotain, mutta hän ei sanonut kertakaikkiaan mitään. Hän vain painautui itsekin yhä tiukemmin minua vasten. Kuulin ainoastaan hänen hiljaisen hengityksensä ennen kuin ummistin silmäni.

Oli vierähtänyt jo muutama kuu, kun minä ja Mäyrähäntä, nykyinen kumppanini - sen lausuminen tuntui vieläkin hyvältä - olimme talsineet metsään, jossa yksi elämäni parhaista asioista oli tapahtunut. Tämänhetkisestä onnellisuudesta huolimatta sää ei ollut kuitenkaan suosinut yhtä hyvin. Lumea oli reviirillemme kasautunut maahan  jo runsain mitoin, mutta leiri oli säästynyt enimmiltä lumipyryiltä. Kaislatähti oli sairastunut nuhaan ja lievään kuumeeseen eikä Leopardihampaalla ollut näin lehtikadon rankkaan aikaan tarjota juuri ollenkaan yrttejä. Päällikkömme oli kuitenkin hengissä, vielä ainakin. Kuume oli noussut jonkin verran, mutta parantajan sanojen mukaan tilanne ei ollut vielä vakava. Tai sitten hän yritti vain pitää meidät siinä toivossa.
Ruokahaluni oli kasvanut runsain mitoin ja varsinkin nyt, kun tuoresaaliskasa ei todellakaan ollut korkeimmillaan, oli minun hillittävä itseäni ahmimasta kaikkia tuoresaalita. Olin huomannut, että partioidessani tai metsästäessäni oloni tuntui raskaammalta kuin ennen, jalkani eivät kantaneet minua enää ja hengitykseni alkoi kiivastua yhä nopeammin. Pahoinvoinnit olivat myös olleet uutta minulle, mutta nykyään oloni oli sellainen melkein päivittäin. En ollut tohtinut sanoa asiasta Leopardihampaalle tai varsinkaan Mäyrähännälle, koska en halunnut huolestuttaa heitä turhanpäiten. Päätin kuitenkin kertoa asiasta viimein parantajalle, sillä aloin hetki hetkeltä tuntea huolen kipristelevän jaloissani yhä enemmän. Itsesuojeluvaistoni jyskytti päässäni, huusi nimeäni, viimein kuuntelin sitä.
Perhoset lentelivät vatsassani ja alkoivat kasvaa suuremmiksi ja painostaviksi, kun saavuin parantajan pesälle. Yrttien pistävät, voimakkaat hajut tulvahtivat sieraimiini. Hermostunut katseeni harhaili yrttikasoissa, kunnes saavutti viimein Leopardihampaan. Kolli kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta kehotti hännällään minua istumaan viereensä. Heilautin korviani kiitoksen merkiksi ja siirryin parantajan vierelle.
"Onko jokin hätänä, Minttutuuli?"
"Jo jonkin aikaa oloni on tuntunut jotenkin... Oudolta. Olen alkanut voida pahoin ja oloni on muutenkin tuntunut voimattomalta. Olen tuntenut myös vatsassani outoja, todella kipeitä kouristuksia. Mistä on kyse?" kerroin rehellisesti Leopardihampaalle kaiken. Halusin tältä vastauksia.
"Hmm... Tuota, asettuisitko makuulle tuolle sammalpedille?" Tein työtä käskettyä. Rojahdin kyljelleni pedille ja tuijotin tarkasti parantajan mietiskelevästi vaipunutta katsetta. Hän alkoi painella käpälillään vatsaani, enkä voinut kieltää sisälläni kalvavaa pelon tunnetta joka kasvoi yhä suuremmaksi. Ties mikä sairaus minulla mahtoi ollakkaan.
Kolliparantaja jatkoi vatsani painelemista hetken aikaa, kunnes siirtyi painamaan korvansa vatsalleni. Sitten hän jatkoi taas kevyitä painalluksia, kunnes viimein lopetti työnsä. Kollin vihreänruskea katse värähti.
"Mitä nyt? Kuolenko minä? Mikä minulla on?!" huudahdin äkillisen hädän ryöpyessä sisälleni. Hengitin kiivaasti ja rintakehäni kohoili vimmatusti. Karvani olivat pörhistyneet kaksinkertaisiksi. Pidätin hengitystäni, kun parantaja rykäisi, veti henkeään ja sanoi:
"Sinä odotat pentuja."

Aika kului vain niin nopeasti. Toki kerroin Mäyrähännälle, että olin tiinenä, mutta senkin sanomisessa kesti kauan. Hän oli hyvin, hyvin iloinen ja innoissaan, joka miellytti minua valtavasti. Mutta se että jouduin vain makaamaan pentutarhassa iäisyyden yksin, alkoi jo tympiä minua. Kunnes vihdoin ne syntyivät.
Köllötin aamuisessa, hieman sakeassa auringonvalossa ja nautin viimeisistä päivistäni ennen pentujen syntymää. Vatsani oli kasvanut valtavaksi, tuskin enää pysyin pystyssä ilman avustusta. Tiineydestä suuri mahani oli kiinnostanut monia klaanitovereita, koska olin ensimmäinen pentuja odottava naaras moneen kuuhun. Kun pentujen aika oli putkahtaa maailmaan, ehdin jo hetken toivoa sitä etten koskaan olisikaan tullut tiineksi.
Aivan odottamattani alkoi kipeä kipristely vatsassani. Kipu yltyi yltymistään, kunnes raastava kipu halkoi kehoani. Ulvaisin tuskissani ja sumealta näöltäni näin Leopardihampaan ja Mäyrähännän, jotka kiirehtivät luokseni. Kompuroin sisälle pentutarhaan ulvoen, kiljuen ja itkien.
"Ensimmäinen pentu ottaa jo tuloaan! Sinun on ponnistettava Minttutuuli, nopeasti!" parantaja huudahti yllättyneenä nopeasti alkavasta poikimisesta.
"E-en pysty", kuiskasin täristen kivunaallon syöksyessä sisälleni. Supistusten voima kasvoi ja niin myös halu ponnistaa. Viimein ponnistin ja tunsin ensimmäisen pennun mätkähtävän jalkojeni juureen. Ehdin ihailla häntä hetken, kunnes toinen supistus alkoi jo vihloa vatsaani.
"Saanko minä tulla? Minttutuuli tarvitsee minua!" Mäyrähännän anova pyyntö kantautui korviini. Leopardihammas heilautti korviaan myöntymisen merkiksi. Kumppanini juoksi luokseni, tuijotti ensimmäistä vastasyntynyttä pentua hetken lumoissaan ja asettui selkäni taakse makaamaan. Työnsin kynteni ulos ja painon ne makuualusiin. Hautasin itkuiset kasvoni Mäyrähännän rauhoittavaan tuoksuun ja tämän pehmeään turkkiin. Tukahdutin kiljaisun, kun kehoni kääntyi kaarelle uuden supistuksen voimassa. Ponnistin, kunnes viimein toinen ja kolmas pentu olivat saapuneet maailmaan.
"Enää yksi jäljellä."
"Sinnittele, Minttuuli."
"En pysty..."
Supistukset jatkuivat todella kauan, kun viimein tunsin suonissani, että oli aikani ponnistaa. Niin kipeää kuin se tekikin, minä tein sen. Viimeinen nyytti putosi jalkojeni juurelle. Huohotin raskaasti ja näköni alkoi sumentua. Väsymys riepotteli kehoani, mutta pidin lupsahtelevia silmiäni vielä auki. Näin neljä kaunista pentua vatsassani kiinni ja kuinka ne polkivat vatsaani ja imivät maitoa.
"Hyvää työtä, Minttutuuli. Valitettavasti minulla ei nyt ole maidon tuloa helpottavia yrttejä, mutta pärjäät varmasti ilmankin. Maitoa tulee onneksi", parantaja naukui. Hänen silmistään loisti kuitenkin lasittunut väsymys, joka muistutti minua myös omasta väsymyksestäni. Silmäluomeni tuntuivat niin raskailta, etten enää jaksanut kannatella niitä. Rojahdin Mäyräntää vasten ja vaivuin sikeään uneen.

Yökköpentu

"Emo, koska hän herää?"
"Voiko hän aukaista jo silmänsä?"
"Saanko jo leikkiä hänen kanssaan?"
"Voinko heittää Yökköpentua sammalpallolla?"
"Riittää, riittää. Menkäähän nyt leikkimään muualle. Yökköpentu aukaisee silmänsä kun on itse siihen valmis."
Kuulin pienesti tömisevien askeleiden loittonevan ja viimein hiljaisuus laskeutui pehmeästi ylleni. Makea maidon tuoksu kutitteli sieraimissani ja houkutteli minua avaamaan silmäni. Siristin pikkuruisia silmiäni todella varovasti, mutta laskin salamannopeasti häntäni niiden varjoksi. Vinkaisin säikähtäneenä, kun auringonvalo sokaisi silmäni.
"Pikkuinen, onko kaikki hyvin?" Niskaani hieraisi pehmeä kuono ja tunsin nuolaisun poskellani. Jokin veti minua hännällään itseään vasten ja alkoi hitain, pitkin vedoin sukimaan selkääni hiljaisesti kehräten. Räpyttelin silmiäni ja annoin ensimmäisten katseideni harhailla ympärilläni. Oudon näköiset pensaat suojasivat minua ulkomaailmasta, mutta sisäänkäynniltä erotin kuitenkin kolmen pennun painivan ja kiljuvan iloissaan. Kohotin katseeni yläpuolelleni josta näin tuhkanharmaan, lehdenvihreäsilmäisen naaraan katsovan minua lempeästi hymyillen.
"Hei, Yökköpentu. Olen Minttutuuli, emosi", hän naukui. Hänen katseensa pysähtyi silmiini, joita hän tuijotti hetken vuorotellen, kasvoillaan häkeltynyt ilme.
"Mitä nyt?" sirkutin peloissani.
"Voi, ei mitään. Kaikki on hyvin", emoni kehräsi ja hieraisi poskellaan poskeani.
Samassa pesään asteli mustavalkoinen kolli, jonka harmaat silmät tuikehtivat kauniisti. Suussaan hänellä roikkui veltto orava.
"Tässä on isäsi, Mäyrähäntä", emo naukaisi viittoen isääni tulemaan luoksemme. Hän laski oravan Minttutuulen käpälien juureen ja pysähtyi katselemaan minua sädehtivä ilme kasvoillaan. Isän harmaa katse viipyi hetken kasvoillani, pysähtyi tuijottamaan silmiäni muutamaksi sekunniksi juuri niin kuin myös emo oli tehnyt. Kuin vesipisarat, jotka hiljalleen noruivat puun lahoa, pihkaista kaarnaa pitkin ja lopulta se jäätyisi paikoillaan. Tiivis, hermostunut hengitys välillämme sai oloni tukalaksi, tai pikemminkin ahdistuneeksi.
"Mitä vikaa minussa on? Miksi pysähdytte katsomaan silmiäni?!" kivahdin ärtymyksen puuskassa. Kurtistin kulmani vihaisesti, mutristin suutani ja marssin kompuroiden pesän nurkkaan mököttämään.
*En puhu heille ennen kuin he kertovat mikä minussa on vikana!*
"Voi sinua... Me ihmettelimme isäsi kanssa vain sitä, että... Silmäsi ovat eriväriset. Toinen vaaleansininen, toinen ruskea", Minttutuuli maukaisi hiljaisella, tavallisen ystävällisellä äänellään. Jotenkin emon tuoksu sai oloni rauhoittumaan ja katumaan suuttumustani. Halusin vain haudata kasvoni hänen turkkiinsa ja purskahtaa itkuun. Mutta en voinut. Minun täytyi jo nyt osoittaa olevani sinnikäs ja rohkea kissa. Vanhempani saisivat olla minusta ylpeitä.
"Olenko minä sitten ruma?" niiskaisin ja pyyhkäisin hitaasti valuvan kyyneleen poskeltani.
"Voi kultapieni, et todellakaan ole! Harvalla kissalla vain on eriväriset silmät. Se on tuota... Erilaista... Ainutlaatuista", emo naukaisi.
"Ja sinä olet ainutlaatuinen", Mäyrähäntä kuiskasi ja nuolaisi päälakeani. Käännyin vanhempieni puoleen ja hautasin kasvoni heidän turkkeihinsa. Isäni ja emoni kietoivat häntänsä ympärilleni. Olimme siinä aivan hiljaa. Ensin hetken, sitten kauemmin. Aika mateli eteenpäin, mutta kukaan meistä ei sanonut mitään. Kuin he olisivat ymmärtäneet, että nyt oli hyvä aika olla hiljaa. Ja niin he ymmärsivätkin.
Silmäluomeni alkoivat tuntua todella raskailla ja ne lupsuivat kiinni. Taistelin väsymyksen ihanaa tunnetta vastaan, kunnes viimein suljin silmäni ja nukahdin.

Yö oli laskeutunut reviirin ylle, kun heräsin. Pentutarhan sisäänkäynniltä näin upean, kauniin hopeahännän. Kuunsirppi kellui yön pimeydessä ja valaisi leiriä. Räpyttelin silmiäni ja nousin jaloilleni. Kipitin pesän sisäänkäynnille ja jäin hetkeksi katselemaan taivasta. Säpsähdin kuullessani leirin ulkopuolelta rasahduksen. Ovelasti liukuvat varjot, kissan hahmot, loivat leiriin synkkiä katseita. Vingahdin pelästyneenä ja käännyin rientääkseni Minttutuulen luokse.
"Emo, emo! Tuolla on joku!" Puskin Minttutuulea vimmatusti.
"Mm... Joku klaanitoveri se vain on", Minttutuuli murahti unisena ja käänsi kylkeä. "Nuku nyt, Yökköpentu." Mulkaisin emoa suuttuneena.
*Olen varma, että siellä on joku! Jos Minttutuuli ei herää niin selvitän asian sitten yksin!*
Marssin ulos pentutarhasta ja hiivin hyvin varovasti kohti paikkaamatonta reikää leirin seinustalla. Marjakäpälä ja Saukkokasvo olivat vartioimassa leirin sisäänkäynillä, joten jouduin kiertämään heidät visusti kaukaa. Veri jyskytti korvissani ja sydän pamahteli rintaani vasten kiivaasti kurkistaessani raosta ulos. Hermostuneisuus ja sekalaiset pelon sekä jännityksen tunteen heittivät volttia sisälläni, joten jouduin puristamaan hampaani lujasti yhteen etten olisi kiljaissut. Silmäni kiiluivat pimeässä käännellessäni päätä puolelta toiselle. Erotin kookkaan, lihaksikkaan kollin hahmon metsässä jota seurasivat ainakin kolme muuta kissaa. Jännityksestä kihisten seurasin vierestä tuntemattomien kissojen kulkua kohti leirin sisäänkäyntiä. Yksi kissa, pienikokoinen punaruskea naaras pysähtyi paikoilleen ja hypähti pian äkkinäisesti eteenpäin. Hän noukki maasta hiiren, jonka oli juuri tappanut. Äkillinen raivon puuska sykähteli sisälläni ja nopeasti pelko vaihtui raivoisaksi haluksi rientää reviirillemme tunkeutuneiden kissojen luokse ja sivaltaa heidän kurkkunsa auki.
*Keskity, Yökköpentu. Mitä oikea soturi tekisi, jos näkisi reviirillä tunkeutujia?*
"Tunkeutujia! Reviirillämme on tunkeutujia!" ulvaisin niin kovaan ääneen, että se varmasti kaikui leirin yllä. Koko klaani heräsi ja riensi ulos vauhkoontuneena, hännät ilmaa huiskien.
"Missä?" Mäyrähäntä sihahti.
"Leirin ulkopuolella, tuolla!" Osoitin hännälläni metsässä vilhatavaa hahmoa kohden. Kaislatähti haparoitsi ulos pesästään ja riensi luokseni.
"Tähtiklaanin tähden, Yökköpentu! Oletko täysin varma?"
"Varmempi kuin soturi, joka hiiren napata aikoo!" tuhahdin hieman närkästyneenä epäuskoisista klaanilaisista. Minttutuuli kiirehti ulos pentutarhasta ja pysähtyi käpälät maassa jarruttaen luokseni.
"Täällä sinä olet! Pesään siitä ja äkkiä! Jos taistelu syntyy, et todellakaan saa olla täällä!" Emo patisteli minut sisälle pesään, jossa Oravapentu, Hyljepentu ja Juolukkapentu, kolme muuta sisarustani, vinkuivat peloissaan.
"Y-Yökköpentu! Emo on kieltänyt menemästä pentutarhan ulkopuolelle!" Oravapentu kivahti syyttävään sävyyn. Huiskaisin vauhkoontuneena hännälläni ilmaa.
"Minä näin tunkeutujat ensimmäisenä. Ilman minua reviirillemme tunkeutuneet kissat olisivat saattaneet tehdä yllätyshyökkäyksen", murardin ärtyneenä topakan siskon pomottelusta.
"Minä olisin iskenyt kynteni niiden saastaisten hiirenaivojen turkkiin!" Hyljepentu huitoi ilmaa käpälillään ja potki näkymätöntä vastusta riemuissaan. Juolukkapentu nyökytteli Hyljepennulle päätä ollakseen samaa mieltä.
"Nyt kaikki taakseni ja sassiin!" Minttutuuli käski hieman pelokkaaseen sävyyn. Huomasin, että häntä pelotti puolestamme.
"Emo ei ole mitään-", lauseeni jäi kesken kuullessani raivokkaita rääkäisyjä pentutarhan ulkopuolelta. Taistelu oli selvästi alkanut. Pystyin miltei tuntea nahoissani kuinka klaanitovereiden kynnet porautuivat muukalaisten turkkiin. Veri sotki maan tummanpunaisiksi lammikoiksi ja karvatuppoja oli ympäri leiriä. Minttutuulen kurkusta alkoi kuulua voimakasta murinaa ja hänen vihreäsilmäinen katseensa leiskui vihan ja pelon sekalaisesta tunteesta. Käänsin pääni pentutarhan suuaukolle, jossa seisoi jytevä raidallinen kolli, jonka kasvot olivat arpien peittämiä. Hänen naamallaan oli sekopäinen virnistys.
"Uskallakin koskea pentuihin niin pyyhkäisen tuon ilmeen pois naamaltasi pysyvästi!" emo ärjäisi kollille karvat kaksinkertaisesti pörhistyneenä. Ihmettelin Minttutuulen sisältä kumpuavaa raivoa, koska hän oli pennuilleen aina niin lempeä ja rauhallinen. Pörhistelin rintakarvojani ajatellessani, että emoni olisi toden totta mahtava soturi.
"Hyvä on, voit yrittää", kolli murahti paheksuvasti. Minttutuuli sihahti hänelle vihaisesti, huitasi hännälään nopeasti ilmaa ja ponnisti valtavaan loikkaan. Hän laskeutui raidallisen tunkeutujan niskaan, mutta kolli ravisti hänet pois päältään kuin naaras olisi ollut vain ilmaa. Minttutuuli mätkähti selälleen maahan, mutta kierähti nopeasti pois jytevän kissan jalkojen juuresta. Hän nousi käpälilleen ja huitasi kollin kasvoja. Kolli ulvaisi kivusta ja tarttui raivopäissään Minttutuulen turkista kaksin käpälin kiinni ja riepotteli häntä ilmassa. Samalla hetkellä Mäyrähäntä kurvasi pentutarhaan ja katseli henkeään haukkoen kollia, joka riepotti Minttutuulea. Raidallinen kissa viskasi naaraan kevyesti pesän perimmäiseen nurkkaan. Mäyrähäntä karjaisi kauhun ja vihan sekaisin tuntein ja yllätti pentutarhaan tunkeutuneen kissan hyppäämällä tämän selkään. Hän painoi kyntensä sen raidalliseen turkkiin ja puraisi sitä salamannopeasti niskasta. Kolli valahti hervottomaksi hänen alleen.
"Oletteko te kunnossa?" Isä vilkaisi pentujaan huolestuneesti.
"Olemme kunnossa", nau'uin ääni väristen. "Mutta entä e-emo?" Juolukkapentu virkkoi kyyneleet silmissä. Mäyrähäntä käännähti kohti Minttutuulea ja tepsutteli kumppaninsa luokse. Hän pökkäsi liikkumatonta karvamyttyä ja nuuhkaisi tätä varovasti.
*Hyvä Tähtiklaani, älä anna hänen olla kuollut! En saa menettää häntä!* Tassutin itsekin emoni viereen. Näin hänen silmiensä värähtävän.
*Kiitos Tähtiklaani, kiitos!*
"Mm... Mäyrähäntä... Pennut..." Minttutuuli mumisi vaikeroiden.
"Olemme tässä", paikalle tullut Oravapentu naukui.
"Te kaikkiko?" harmaa naaras kähisi.
"Me kaikki", minä ja sisareni lausuimme yhteen ääneen. Mäyrähäntä nuolaisi hellästi hänen poskeaan.
"Selviääkö hän?" Hyljepentu mutisi surkeana kääntäen katseensa emonsa tyhjästi kaukaisuuteen tuijottaviin silmiin.
"Jonkun on haettava parantaja", isä tokaisi ja sivuutti veljeni kysymyksen. Hänen käpälänsä alkoivat täristä. Oravapentu heilautti häntäänsä ja katosi ulos pentutarhasta. Hän saapui pian takaisin Leopardihammas mukanaan.
"Minun on vietävä hänet samantien pesääni", parantaja maukui ja nosti Minttutuulta niskanahasta alkaen raahata tätä pesäänsä kohti. Emo katosi parantajan pesään. Ulkoa kuului rääkynää, karjumista ja vihaisia ulvaisuja. Silmäni kiiluivat katsellessani tyhjästi jonnekkin. Pilvenhattarat olivat peittäneet taivaalta pienen kuunsirpin ja enää heikko valo välkehti pesässä. Väristykset kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun ajattelin Minttutuulea ja sitä kuinka se saastainen kirppujen syömä karvapallo viskasi emon kevyesti maahan.
*Voi Tähtiklaani... Minä pyydän, minä pyydän... Ottakaa minun henkeni mielummin kuin hänen!*

Vastaus:

Uhhuh... En osaa kuvailla tätä tarinaa sanoilla. Kuvailu, ympäristön varsinkin, oli loistavaa. Tunteita, ajatuksia ja ilmeitäkin oli kuvailtu tosi hyvin! Lopussa, taistelun aikana, ei ympäristön eikä tunteiden kuvailua ollut paljoakaan, mikä vähän harmitti, kun sellainen kohtaus oli kyseessä. Mutta tapahtumat veivät kyllä mukanaan! Koko tarinan ajan teksti oli kiinnostavaa, ja jonkun aikaa luulin lukevani ihan virallista, uutta Soturikissat-kirjaa, ja sitten tajusin, että eihän tämä sellainen olekaan. :D Juoni oli melko tavallinen, mutta sait siitä silti kiinnostavan, ja ei puhutakaan pituudesta!

Siis... Nämä teidän kirjoitukset Tipsun kanssa on varmasti viisikymmentä kertaa pidemmät ja laadukkaammat kuin minun siis holy Suga... En käsitä miten voitte tehdä niistä niin MAHTAVAT!!! Aah rakastan teidän tarinoita niinku <3

En huomannut yhtään mitään virheitä, ja siis MITEN-

Saat 120 tassua.






MITEN-

- Ulpukka

Nimi: Aloe

15.10.2017 19:12
Pisaraklaani // 1. luku



Aurinko paahtoi Raitaturkin selkää. Hän makasi maassa ja katsoi, kuinka Kolmijalka käveli pesään ja pesästään ulos. Tämä etsi erilaisia lääkkeitä. Sitten kuului, kuinka Tulikynsi tassutteli leiriin suu täynnä riistaa.
"Tuon vielä lisää, kaikki riista ei mahtunut suuhuni", tämä naukui, ja juoksi taas pois leiristä. Siniviiksi oli lähtenyt jo aikoja sitten. Tai ainakin Raitaturkista tuntui niin. Punatähti oli lähettänyt Siniviiksen partioimaan. Raitaturkki katseli leirin sisäänkäyntiin päin, ajatellen; mitenköhän kauan Siniviiksellä vielä kestää? Sitten hän huomasi siniharmaan naaraan kävelevän leiriin. Hän ei näyttänyt kiireiseltä tai hätääntyneeltä, joten huomattavasti kaikki oli hyvin.
“Kaikki on kunnossa” naukui Siniviiksi, joka käveli sotureiden pesän eteen ja pysähtyi peseytymään. Lopulta Tulikynsikin tuli leiriin, taas suu täynnä riistaa. Hän tiputti loput saaliit kasaan, ja katsoi Punahäntää, joka käveli tämän luo.
“Hyvin tehty” Hän naukui, ja otti kasasta yhden kaniinin ja pullean hiiren. Raitaturkkikin nousi, ja kävi hakemassa oman osuutensa. Lopulta kasasta oli jäljellä vain riistan verta ja hajuja. Siniviiksi käveli takaisin sotureiden pesän suuaukolle, ja nuoli tassujaan. Sitten hän nosti päänsä, ja katsoi, kuinka Tulikynsi käveli hänen ohitseen. Siniviiksi on aina ihaillut tätä ja tämän voimia. Tulikynsi käveli Siniviiksen ohi kuin ei olisi huomannut tätä. Ilmeisesti Tulikynsi ei ollut yhtä innostunut Siniviiksestä kuin Siniviiksi Tulikynnestä… Sitten Siniviiksen huomio siirtyi kuitenkin leirin ulkopuolella liikkuvaan eläimeen. Hän siristi silmiään, ja huomasi istuvan eläimen. Eläin oli vähän erikoisessa asennossa, joten oli hankala päätellä, mikä se oli. Siniviiksi ei kuitenkaan jäänyt miettimään, että kuka tai mikä se on vaan naukui ja sihisi kovaa;
“Reviirillemme on tunkeuduttu!” Hän sihisi katsoen liikkumatta olevaa olentoa. Tulikynsi juoksi ulos sotureiden pesästä ja pysähtyi aukolla. Punatähti nousi seisomaan sähisten.
“ Siniviiksi ja Tulikynsi, ajakaa hän tiehensä ja antakaa hänelle opetus!” Hän sähisi.
Siniviiksi oli haljeta onnesta. Hän pääsisi Tulikynnen kanssa yhdessä yhteiselle tehtävälle! Hän ei kuitenkaan jäänyt paikoilleen ajattelemaan sitä, vaan lähti Tulikynnen kanssa pois leiristä. He säntäsivät leiristä metsään, jossa piileksi eläin, joka tunkeutui Pisaraklaanin reviirille. Mutta sitten kissat pysähtyivät. Siniviiksi punastui, ja siristi silmiään, nähdäkseen, oliko tämä totta?! Jänis hyppi pelästyneenä tiehensä. Siniviiksi haistoi Tulikynnen suuttumuksen.

“Oliko se jänis?!” Punatähti hämmästyi, kun he tulivat leiriin ja Tulikynsi oli kertonut kaiken. Punatähti katsoi Siniviikseä vihaisena. Siniviiksi laski päänsä ja katsoi tassujaan. Mutta sitten hän keksi.
“Olen varma, että näin myös kissan. Viholliskissa oli kulkenut meidän metsässä, ja saattanut metsästää siellä” Siniviiksi valehteli ja katsoi itsevarmana Punatähteä.
“Vai niin. Siinä tapauksessa, saat lähteä tutkimaan paikkoja. Tulikynsi, sinä saat mennä tutkimaan järven puolista reviiriämme”, Punatähti naukui ja katsoi sotureita. Hän antoi hännällään merkin lähtemiseen.
Siniviiksi käveli hiljaisessa metsässä pää riipuksissa. Hän oli jo muutenkin väsynyt aamun partioimisesta, ja nyt hän joutui menemään partioimaan uudestaan, itsensä takia. Hän oli huijannut Punatähteä. Hänen takiaan myös Tulikynsi joutui suorittamaan töitä, joita ei pitäisi. Ilmassa lenteli vain lintujen ja metsien hajuja. Ei mitään ‘muukalaiskissaa’. Hän käveli välittämättä äänistä, joita hän takanaan kuuli. Hän oli niin upottautunut ajatuksiinsa. Sitten jokin hyppäsi Siniviiksen selkään. Siniviiksi säikähti niin, että hypähti ilmaan karvat pystyssä ja selkä kaarella. Hyökkääjä oli päästänyt tämän jo irti, mutta Siniviiksi hyökkäsi silti. Hän raapaisi hyökkääjä kuonoon, mutta sitten tajusi, kuka hän oli. Hän perääntyi, ja laski karvansa. Siniviiksi istui maahan ja katsoi kysyvästi Tulikynttä.
“Näinkö sinä partioit reviiriä, kun täällä liikkuu toinen kissa?” Tulikynsi kysyi ja katsoi Siniviikseä, välittämättä siitä, että kuonoon sattui.
“Öh, en… mutta… öhh…” Siniviiksi naukui, ja yritti keksiä jotain. Hän mietti, kannattaisiko kertoa sittenkin totuus?
“Ei sinun tarvitse selittää. Tulin tänne sinun luoksesi. Koska jos täällä liikkuu kissa, sinun ei kanna olla yksin”, Tulikynsi naukui ja tuli lähemmäksi Siniviikseä. He katsoivat toisiaan. Siniviiksi katsoi Tulikynnen vahvoja lihaksia ja komeita kasvoja. Tulikynsi katsoi Siniviiksen kaunista, sileää, siniharmaata turkkia ja suloisia kasvoja.
“Öh… niin… kiitos, apu ei ole harmiksi… voimme jatkaa tutkimista yhdessä”, Siniviiksi sai vihdoin sanottua pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän päätti sittenkin olla kertomatta huijauksestaan. He katsoivat hetken vielä toisiaan, mutta sitten Tulikynsikin sai sanottua;
“Niin, pysyn vierelläsi aina, ja suojelen sinua vaikka mitä sattuisi!”

Leiriin tultua, Punatähti katsoi sotureita ihmeissään.
“Mutta, enkö minä lähettänyt teitä eri suuntiin??” Hän naukui. Mutta Raitaturkki tajusi mistä on kyse. Sillä ilmassa leijui ihastuneiden kissojen tuoksu. Hän käveli Punatähden luo ja tönäsi tätä kylkeen.
“No? Löysittekö kissää? Tai sen hajua?” Raitaturkki naukui, ihan kuin tahalleen vaihtaen aiheen.
“Emme, kaikki on hyvin”, Tulikynsi kehräsi. Hän nosti katseensa Siniviikseen, joka hymyili kollille. Hän oli onnekas, ettei kukaan epäillyt tämän huijausta. Hän oli myös iloinen, että Tulikynsi oli huomannut tämän. Hän katsoi Tulikynttä, ihan kuin odottaisi tämän sanovan mielipidettä itsestään. Hän kuitenkin tiesi, ettei tämä mitenkään vaihtaisi aihetta, eikä puhuisi yhtäkkiä Siniviiksensä. Mutta sitten kaikkien kissojen sieraimiin tunkeutui hirveä haju. Haju, joka sai kissojen karvat pystyyn.



//Sori näin pieni ;-;
//Toivottavasti on ihan ok ensimmäiseks tarinaks xdd

Vastaus:

Ei haittaa vaikka oli lyhyt, ja tiedän, että sinä et ole kovin kokenut kirjoittaja vielä, ja taustasikin takia ymmärrän, että ei ole helppo kirjoittaa pitkää tarinaa. Jokatapauksessa, virheitä, tai vähän huonommin muodostettuja lauseita, en kovinkaan paljon löytänyt. Huolimattomuusvirheitä oli pari, ja pilkkuja vähän missä sattuu, ja jossain kohdissa missä piti olla pilkku, ei ollutkaan sitä. En ota niistä kovin isoja virheitä. Kuvailua olisin kuitenkin kaivannut enemmän.

Pieniä asiavirheitä, joita et ehkä tiennyt:
"Tämä etsi erilaisia lääkkeitä." --> Se ei ole 'lääkkeitä' vaan 'yrttejä'.
"Punatähti oli lähettänyt Siniviiksen partioimaan." --> Yksi kissa ei voi yksinään lähtä partioimaan, vaan mukana pitäisi olla ainakin kaksi muuta kissaa. Ja päällikkö ei vain makaile ja odota, että muut palvelisivat, vaan hänkin osallistuu partioihin ja metsästyspartioihin yhtä paljon kuin muutkin.
"Sillä ilmassa leijui ihastuneiden kissojen tuoksu." --> Kissoista ei lähde ihastuneen tuoksua, ja jos lähteekin, muut kissat eivät haista sitä.


Jokatapauksessa tarinan juoni oli epätavallinen, alussa näytti epätoivoiselta rakkaudelta, sitten sankaruudelta, sitten häpeältä ja sitten helpotukselta. Mutta ihan mukavaa tämä oli!

Saat 33 tassua!

- Ulpukka

Nimi: Tipsu

16.09.2017 09:12
Loistepolku, Lintuklaani - Luku 4

Lehtisateen kylmä viima tunkeutui sisään pentutarhaan. Kehoni retkotti sammalilla kuin kuollut jänis. Hirveä kipu voimistui sisälläni, mutta en voinut sille mitään. Kanervakaiku yritti parhaansa, mutta viimeinen pentu ei vain suostunut tulemaan ulos. Olin rättiväsynyt synnytettyäni jo kokonaisen yön.
"Sinnittele, Loistepolku", siskoni kannusti minua samalla kun paineli kevyesti vatsaani yrittäen auttaa pentua tulemaan ulos. Voihkin hiljaa kun kipu vyöryi jälleen ylitseni. Näköni sumentui hetkeksi. Pääni laskeutui sammalille.
"Kanervakaiku..." mumisin silmät puoliummessa. Kaikki voima tuntui kaikonneen kehostani. Jo syntyneet pienokaiseni polkivat vatsaani pikkuruisilla käpälillään. En meinannut jaksaa yrittää enää.
"Loistepolku, ponnista! Se on tulossa!" parantaja käski tomerasti. Se sai mieleni selkiämään. Pentu oli nyt - vihdoin ja viimein - valmis tulemaan maailmaan, joten kaikki oli kiinni minusta. Ponnistin niin kovasti kuin vain pystyin ja vihdoinkin viimeinenkin pentu putkahti sammalille sisaruksiensa vierelle. Hymyilin heikosti katsellessani kauniita pentujani.
Olin valtavan helpottunut siitä, että pennut olivat Liskohännän, eivätkä Kaamostähden. Tosin yksi pennuista näytti aivan Kaamostähdeltä, joka oli Liskohännän isä. Sen jälkeen kun olin vienyt Kaamostähdeltä ne kolme henkeä, hän ei ollut enää kimpussani niin kovasti. Vaikka asiat olivat nyt paremmin, minun oli silti pitänyt pysyä erossa Liskohännästä. Vain Tähtiklaani tiesi, mitä tapahtuisi jos Kaamostähti yllättäisi meidät kahdestaan.
Siskoni Kanervakaiku työnsi eteeni jotain yrttiä.
"Tämä auttaa maidon tuloa." Väsyneenä lipaisin yrtin suuhuni ja nielaisin sen vaivalloisesti.
"Onneksi olkoon, sait kolme kollia ja yhden naaraan, kaikki pennut ovat täysin terveitä."
Liskohäntä luikahti pesään. Aluksi luulin, että kollilla oli suussa saalis, mutta sitten tajusin sen olevan elävä pentu. Liskohäntä laski kiemurtelevan pennun vatsani viereen. Katsoin Liskohäntää ihmeissäni. Mistä ihmeestä hän oli tuon pennun tuonut?
"Minä löysin pennun kun olin ulkona. Voisitko kenties huolehtia siitä?" Puhuessaan kolli vilkuili uloskäynnille kuin säikky jänis.
Kanervakaiku oli hetki sitten lähtenyt pesästä, mutta nyt hänen päänsä pisti jälleen sisään.
"Ei hätää, Kaamostähti lähti aamupartioon. Teillä on jonkin verran aikaa olla kahdestaan", hän mumisi väsymyksestä lasittunut katse silmissään. Liskohäntä huokaisi helpotuksesta ja käänsi katseensa pentuihin, jotka imivät maitoa vatsani vierellä.
"Meidän pentumme ovat niin kauniita", hän kuiskasi hymyillen lempeästi. Hytisin kun viima työntyi jälleen sisään. Liskohäntä huomasi sen ja asettui selkäni taakse makaamaan. Hän laski toisen etujalkansa päälleni ja painautui minua vasten. Minun teki mieli kehrätä, mutta tukahdutin sen viime hetkellä.
"Oletko miettinyt nimeä tälle pennulle?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen ja nuolaisin pienen liekinvärisen pennun päätä. Liskohäntä oli löytänyt sen pennun metsästä.
"Matkalla mietin vähän nimiä... Mitä sanoisit Raparperipennusta?" Liskohäntä kysyi varovasti.
"Se on ihana nimi", mumisin hiljaa. Liskohännästä tuleva lämpö unetti minua. Silmäni lupsahtelivat välillä kiinni, mutta pakottauduin pysymään hereillä. Se saattoi olla ainut kerta kun pystyisin miettiä hänen kanssaan nimiä pennuille. En halunnut, että Kaamostähti tulisi ja nimeäisi pennut tuosta noin vaan ihan mielensä mukaan.
"Voisiko tämä pentu olla... Vaikkapa Juuripentu?" kysyin silittäen hännälläni tummanruskean pennun selkää. Liskohäntä kehräsi vastaukseksi. Oletin sen olevan myöntävä vastaus.
Minulla oli ollut paljon aikaa miettiä pentujeni nimiä pitkinä, tylsinä päivinä pentutarhassa. Halusin nimetä yhden pennun Naakkasulan mukaan.
"Minä haluaisin nimetä tuon mustan pennun Naakkapennuksi, Naakkasulan mukaan. Sopiiko se sinulle?"
Liskohäntä oli suhtautunut hyvin siihen, että olin aikoinani rakastanut toista kollia, Naakkasulkaa. Suhtautuisiko hän yhtä hyvin siihen, että halusin nimetä yhden pennun sen kollin mukaan?
Onnekseni Liskohäntä piti ajatuksesta. Päätimme yhdessä vaaleanharmaan naaraspennun nimeksi Tulvapentu, ja Liskohäntä ehdotti viimeisen pennun nimeksi Lokkipentua.
Sen jälkeen en enää pystynyt pysymään hereillä vaan vaivuin uneen Liskohännän vahva tuoksu nenässäni.

Naakkatassu

Vihdoin ja viimein oppilas.
Olin selvinnyt viheryskän kourista.
Olin selvinnyt pentuyskästäkin.
Mutta en siltikään selvinnyt ensimmäisestä oppilaspäivästäni.
Nämä ajatukset pyörivät päässäni kun retkotin lumihangessa ja haavasta kyljessäni valui verta, joka valui kuin hidastetusti turkillani ja värjäsi lumen helakanpunaiseksi. Lumipaakut turkissani värjäytyivät nekin punaiseksi. Kuin sadekarpalot veripisarat valuivat mustaa turkkiani pitkin. Mietin jossain mieleni sopukassa, että näinkö minä sitten kuolisin? Katselin täysin avuttomana, kuinka Kaamostähti nuolaisi verestä punaista käpäläänsä hitaasti, nautinnollisesti.
"Olen alusta asi tiennyt, että sinä olet heikko", Kaamostähti naukui venyttäen sanojaan ärsyttävästi. Päällikkö hymyili hymyä, joka olisi voinut jäädyttää kissan jääkalikaksi. En voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi upottaa Kaamostähden pää höyryävään ketunjätökseen...
"Jos olet heikko, kuolet. Jos olet vahva, nouset ja selviät leiriin", Lintuklaanin päällikkö naukui katsoen minua kuin hyvin mielenkiintoisen näköistä ötökkää.
Murina purkautui kurkustani.
"Sinähän et kohtele minua kuin jotain... Jotain saaliseläintä!" murisin käheästi ja ponnistelin itseni jaloilleni. Kaamostähti istui edelleen pakoillaan omahyväinen virne naamallaan.
"Minä odotan sinua leirissä", isäni isä naukui ja kääntyi lähteäkseen. Viha sykki lävitseni ja sai adrealiinin virtaamaan suonissani. Loikkasin kohti Kaamostähteä, vetäisin käpäläni taakse ja iskin. Hallittu, voimakas isku osui päällikköä kylkeen. Kolli lennähti päin lähintä puuta.
Jälkeenpäin mietin, mistä olin saanut voimat sellaiseen iskuun.
Ruskea kissa jäi makaamaan puun juurelle. Olin niin vihainen, että näkyni rajautui vain Kaamostähden kohoilevaan kylkeen.
Kuulin päällikön huohotuksen. Kuulin kiivaasti sykkivän sydämeni korvissani.
Loikkasin kohti Kaamostähteä aikenani tarttua häntä kurkusta, mutta yhtäkkiä kaikki vain pimeni.

Ensimmäinen asia, minkä huomasin herätessäni oli, että joka paikkaa kivisti. Silmäluomeni tuntuivat oudon painavilta ja ajatukset sumeilta. Olinko kuollut? Ei kuolleita voinut sattua niin kovasti, joten päättelin, etten ihan vielä ollut Tähtiklaanin metsästysmailla.
Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin avaamaan silmiäni sen verran, että näin missä olin. Näkökenttäni peitti kuitenkin jokin, jokin iso joka näytti sumealta.
"Naakkatassu?" Kuulin epäselvästi äänen korvissani. Räpyttelin häkeltyneenä silmiäni ja yritin tajuta, missä oikein olin.
Kun vihdoin sain katseeni selväksi tajusin, että Lokkitassu heilutteli käpäläänsä kasvojeni edessä ja huhuili nimeäni, ja sen, että olin parantajan pesässä.
"Joo joo kyllä minä olen ihan hereillä", onnistuin murahtamaan kun pääni laskeutui takaisin sammalille. Yritin ankarasti muistella, mitä oli tapahtunut, mutta ajatukseni tuntuivat niin sumeilta, että en saanut niistä mitään selkoa. Kylkeni oli yrttitahnan peitossa. Muistin hämärästi kuinka Kaamostähti sivalsi haavan kylkeeni. Muistin myös, että olin lyönyt pääni johonkin. Siksi varmaankin päätäni jyskytti kivusta.
"Mitä tapahtui?"
"Kaamostähti tuli leiriin yksin ja sitten kaikki kyselivät että missä sinä olet ja sitten Kaamostähti vastasi, että jätti sinut sinne metsään ja sitten emo meinasi repiä häneltä korvat päästä mutta isä esti häntä ja sitten me menimme hakemaan sinua", kuulin Tulvatassun naukuvan, mutta en ollut saada hänen äänestään selkoa, koska hän puhui niin nopeasti.
"Häh? Oletko sinäkin täällä?" mumisin ihmeissäni.
"Me kaikki olemme täällä!"
"Eli siis minä, Tulvatassu, Juuritassu ja Raparperitassu", Lokkitassu selvensi.
"Älä tallo hännälleni!"
"Älä sinä töni minua!"
"Hei varo vähän!" Tulvatassu ja Juuritassu alkoivat kinastella jostain, mutta sanat puuroutuivat päässäni, joten en onnistunut saamaan selvää mistään. Silmäni lupsahtelivat kiinni ja hetkessä olin jo sikeässä unessa.

"Miksi teit sen?" kuulin unessani emoni Loistepolun äänen. Miksi hän oli minun unessani?
"Se oli koulutusta."
Ja vielä Kaamostähtikin?
"Ai koulutusta?! Sinä melkein tapoit poikani!"
Puhuttiinko nyt minusta?
"Hän on minunkin poikani." Kuulin jälleen Kaamostähden äänen.
*Liskohäntä on minun isäni!*
"No ei kyllä ole!"
*Niin, senkin typerä karvapallo!*

Silmäilin ympäristöäni. Olin nukahtanut parantajan pesässä, mutta nyt olin metsässä. Oliko mahdollista, että olisin kävellyt unissani metsään? Metsä ympärilläni ei kuitenkaan näyttänyt tutulta, lumipeitteiseltä metsältä. Maata peitti paksu kerros havunneulasia, aluskasvillisuutta oli vain vähän, lunta ei näkynyt missään ja ympärilläni silmänkantamattomiin kasvoi vain havupuita. Olin pienellä aukealla.
Paikka sai hälytyskellot soimaan päässäni, mutta en tiennyt kuinka olisin päässyt poiskaan. Katselin ympärilleni varuillani. Minua ei huolestuttanut se, että olisin kuullut jotain hälyttävää, vaan se, että oli aivan äärettömän hiljaista. Mistään ei kuulunut puiden oksien havinaa, mistään ei kuulunut eläimien rapinaa. Tuuli ei tuullut. Oli luonnottoman hiljaista.
Hiljaisuus sai minut varuilleni, se kietoi minut vaippaansa ja minä halusin pyristellä vastaan, lähteä karkuun. Melkein rukoilin mielessäni, että jotain tapahtuisi, että pääsisin liikkumaan, pääsisin tekemään... Tekemään jotain!
Juuri kun olin lähdössä liikkelle kuulin jotain. Aistini terävöityivät välittömästi. Näin kuinka jokin harmaa vilahti puiden välistä. Katsoin kohtaa, jossa olin nähnyt tarkkailijani viimeksi hämätäkseni vastustajaa, vaikka samalla kuuntelin ankarasti, että missä se jokin oli. Kuulin tassujen äänen kun ne osuivat maahan. Kuulin sen jonkin hipaisevan puunrunkoa. Se lähestyi. Se loikkasi taakseni. Hetken esitin, että en nähnyt sitä, mutta sitten käännyin ympäri ja yritin sivaltaa kynsilläni. Vastustajani väisti ketterästi alta. Nyt näin sen olevan kissa. Harmaa kissa, joka oli tummempia pilkkuja täynnä. Kollin orannssit silmät kiilsivät oudosti.
"Hei, Naakkatassu. Nimeni on Hallakynsi."

Loistepolku

Istuin reviirin rajalla, jossa jäätynyt puro ei pulputtanut iloisesti, niinkuin yleensä. Käpäläni piirtelivät lumeen kuvioita.
Miksi Kaamostähti oli satuttanut poikaani? Tuhannet kysymykset kaihersivat mieltäni, mutta en saanut niihin vastausta. Kanervakaikukin oli ollut tavallista hajamielisempi. Hän melkein syötti Naakkatassulle kuolonmarjoja, vaikka hänen olisi pitänyt antaa unikonsiemeniä. Naakkatassu onneksi huomasi siskoni virheen, eikä vahinkoa sattunut.
Mikä siskoani siis vaivasi? Hänen kasvoillaan oli typerä hymy, kun hän lähti kävelylle leiristä. Mistä se ja hajamielinen käytös johtui. Minä halusin vastauksia! Mutta en tiennyt mistä niitä saisin. En kyllä ainakaan jäätyneeltä purolta.
Ajatukseni keskeytti kauhea meteli. Katseeni siirtyi salamannopeasti sinne, mistä olin äänen kuullut. Kanervakaiku jarrutti puron eteen vähän matkan päästä minusta. Ensin olin aikeissa sanoa Kanervakaiulle jotain, mutta sitten tajusin ehkä voivani selvittää, mikä siskoani vaivasi. Siispä piilouduin puun taakse ja tarkkailin parantajaa sieltä. Kanervakaiku raotti suutaan. Hän haisteli jotain. Hän katseli rajan toiselle puolelle kuin olisi odottanut jotain.
Yhtäkkiä alkoi kuulua tassujen tuminaa.
Yksi hyppy vain, ja tuntematon kissa oli meidän puolellamme rajaa. Meinasin varoittaa Kanervakaikua, mutta sitten huomasin, että naaras puski tuntematonta, mustaa kollia päällään ja kehräsi.
Tapailiko Kanervakaiku tuota kissaa?!
Kuulin hiljaista puhetta, kun Kanervakaiku ja tuo tuntematon kissa juttelivat jostain lähekkäin. Kolli sanoi jotain, joka sai siskoni naurahtamaan.
Yhtäkkiä tajusin jotain, joka sai vereni seisahtumaan.

Vastaus:

Ihan alkuunsa haluan sanoa, että cliffhangerit on ilkeitä! >:( Mutta toivottavasti saan kohta uuden tarinan ahmittavaksi! .ʒ. Tarinasi oli hyvin kasattu, ja siinä oli selkeä juoni. Kuvailu ympäristöstä oli nyt ehkä hieman lomalla, mutta se, mitä kissat tekivät, oli kuvailtu todella hyvin ja yksityiskohtaisesti! Ajatukset ja ilmeet oli myös kuvailtu hyvin. Edelleenkin, loppu jäi minua vaivaamaan, koska CLIFFHANGER xD

Kaamostähden hyökkäys Naakkatassun kimppuun oli jotenkin... Häiritsevää, kun tarinaa luki eteenpäin. Jos Kaamostähti luulee Naakkatassun olevan hänen oma poikansa, miksi hän yrittäisi tappaa hänet? Mutta voi olla, että Kaamostähti on sen verran hullu tai jotain, tai samanlainen kuin Rikkotähti kirjoissa, niin hän tekee mitä tahansa.

Hallakynnen ilmestyminen tuli ihan puskista, ja Naakkatassun tapaaminen hänen kanssaan jätti miettimään, että onko kolli hyvä vai paha, ja mitä hän aikoo Naakkatassulle tehdä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla, päinvastoin, hyvä että tarina alkaa mietityttämään!

Kanervakaiun salaisuuden paljastuminen oli kyllä aika järkyttävää, kun hän tuntui aina niin uskolliselta ja soturilakia noudattavalta kissalta, mutta taas saatiin uutta twistiä tarinaan!

Saat 74 tassua!

- Ulpukka

Nimi: Aamu

20.08.2017 22:03
Mäyrätassu, Loimuklaani - luku 1

"Mäyrätassu, on aika nousta." Pehmeä kuono hieraisi poskeani. Hunajaisen pehmeä, lämmin hengitys pyyhälsi kasvoillani raottaessani unihiekkaisia silmiäni. Haukotus karkasi hampaideni välistä ja käänsin väsyneenä kylkeä.
"Nouse senkin karvapallo!" tutun kuuloinen naurahdus kaikui korvissani, jonka tunnistin mestarini Minttutuulen ääneksi. Aaltoilevat väristykset kulkivat niskapiissäni, kun tunsin mestarin hengityksen niskassani. "Me lähdemme saalistamaan Saukkokasvon kanssa. Odottelen sinua leirin uloskäynnillä." Hetkessä harmaa turkki oli jo vilahtanut ulos oppilaiden pesästä jättäen makean tuoksunsa leijailemaan ympärilleni.
"Mm, tullaan tullaan", minulta pääsi tukahtunut maukaisu. Haparoiden nousin jaloilleni ja räpyttelin harmaita silmiäni hämärässä. Pontevin vedoin aloin sukia mustavalkoista turkkiani saadakseni viimeisimmätkin takut ja pörröisyydet pois. Halusin vain... Näyttää hyvältä Minttutuulen silmissä. Perusteellisen sukimisen jälkeen kiiruhdin leirin uloskäynnille ja pysähdyin suoraan mestarini nenän eteen käpälät maassa jarruttaen.
"Lähdetään nyt", Minttutuuli naukui pirteä pilke kauniinvihreissä silmissään. Tassutimme ulos leiristä ilmeisimmin Saukkokasvon johdolla ja hetken taivalluksen jälkeen päädyimmekin jo joen luokse, reviirin itäpuolen rajalle. Talsimisemme jälkeen pysähdyin hetkeksi ihastelemaan itäpuolen reviirin maisemia, sillä en ollut koskaan siellä puolen reviiriämme käynyt. Erilajiset puut ympäröivät minua, ja huojuivat ja taittuivat voimakkaasti ulvovassa tuulessa. Metsän tuokut kutittelivat hempeästi nenääni ja pehmeä metsämaa allani kipristeli polkuanturoissani. Laskin katseeni jokeen, jossa huomasin jotakin.
"Katsokaa!" hihkaisin mielissäni katseeni tavoittavista saaliista. Osoitin hännälläni jokea, joka virtasi yllättävän hitaasti - tuskin edes virtaa näkyi. Vesi liplatteli kauniiden auringonsäteiden aikaan saaman kimmellyksen peitossa. Joessa uiskenteli lintuja, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Ne polskivat ja sukeltelivat vedessä saaden veteen aikaan väreileviä renkaita. Linnut näyttivät mehukkailta, vaikka Loimuklaani saalistikin pääosin maariistaa. Linnut houkuttelivat minua.
"Tuo yksi tuolla on hanhi. Muut tuolla vasemmalla puolella ovat sorsia", Minttutuuli selitti silmät innosta säihkyen. "Napattaisiinko yksi noista?"
"Napataan hahni. Se näyttää mehukkaalta", ehdotin siristäen silmiäni. Nuolaisin malttamattomana huuliani.
"Jos minä säikytän joen oikealla puolella hanhen lentoon, te nappaatte sen vasemmalta puolelta?" Saukkokasvo viittoi suunnitelmaa hännällään.
"Sopii", mestarini nyökytteli ja ohjasi minua joen vasemmalle puolelle. Kyyristyimme vaanimisasentoon ja hiivimme ihan joen reunalle väijymään. Saukkokasvon ruskea turkki vilahti toisella puolella ja hän nyökkäsi meille varovasti. Silmäilin vesilintuparvea, kun varapäällikkö ulvaisi korvia huumaavasti. Linnut pyrähtivät rääkäisten lentoon. Hahni räpytteli kauhuissaan minua ja Minttutuulea kohti. Painoin kynteni maahan ja jännitin lihaksiani. Hännänpääni kääntyili kärsimättömyydestä. Minttutuuli ponkaisi yllämme lentävän linnun kimppuun ja nappasi sitä toisesta jalasta. Nopeasti riensin auttamaan naarasta ja hyppäsin suoraan hanhen niskaan. Liu'uin sen liukasta sulkapeitettä pitkin maata kohti, mutta sain viime hetkellä tarrattua kynsilläni ja hampaillani kiinni sen siivestä. Yhteisvoimin kiskoimme linnun alas ja sain puraistua sitä nopeasti niskasta. Vesilinnun niskat napsahtivat poikki ja se valahti hervottomana maahan.
"Saimme sen!" ihkuin innosta.
"Hyvin napattu", mestari kehräsi pökäten minua hennosti kyljestä. Säpsähdin naaraan pehmeää kosketusta, koska sillä samaisella hetkellä kasvojani alkoi kuumottamaan. Pelkkä kosketus oli saanut sisuskaluni kääntymään ylösalaisin. Sisälläni kupli jokin lämmin, melkein polttava tunne ja se sai jalkani tutisemaan. Laskin noloissani katseeni täriseviin käpäliini ja ajattelin häpeissäni kuinka typerältä näytin. Yhtäkkinen raastava kipu sisälläni sai vartaloni sykähtelemään, ja kaikki johtui vain noloudesta joka oli kehoni vallannut. Pahinta tässä oli se etten tiennyt, miksi olin niin nolouden ja häpeyden vallassa - tai halunnut myöntää sitä... Taisin tajuta vasta nyt, että olin juuri ihastunut omaan mestariini.

Leopardihammas

Myöhäisen viherlehden lämpöä uhkuva viima tuiversi turkillani saaden kellertävän turkkini aaltoilemaan ja näyttämään hiljaisesti laineilevalta merivedeltä. Tuuli hyväili kasvojani, ja saatoin jopa tarkasti haisteltuani haistaa siinä häivähdyksen lehtisateen pehmeästi kelluvaa tuoksua. Kohotin katseeni kirkkaalle, vaaleansiniselle taivaalle ja katselin hetken valkoisia pilviä. Untuvanpehmeiltä näyttävät valkoiset pilvet liikkuivat hitaasti tuulen mukana eteenpäin. Tuulenpuuska riepotteli puita, joihin olin laskenut katseeni istuessani Loimuklaanin leirin sisäänkäynnillä. Kietaisin häntäni tassujeni ympärille ja sen jälkeen annoin katseeni harhailla kolmessa kissassa, jotka parasaikaa tassuttivat puiden siimeksissä. Siristin silmiäni, kun luulin heidän olevan tuntemattomia tunkeilijoita. Rauhoituin huomatessani heidän olevan vain Saukkokasvo, klaanin varapäällikkö sekä Minttutuuli oppilaansa Mäyrätassun kanssa.
"Hei", tervehdin klaanitovereita, kun he astelivat luokseni ja pysähtyivät sisäänkäynnin eteen. "Suosiko riista kertaa?"
"Kyllä", Saukkokasvo hymähti ja viittasi hännällään Minttutuulen ja Mäyrätassun suussa roikkuvia saaliita kohti.
"Niinpä näkyy", totesin väläyttäen kolmikolle pienoisen hymyn. He jatkoivat matkaansa sisälle leiriin. Metsästyspartion kadotessa leirin uumeniin, huokaisin väsyneenä. Laskin lasittuneen katseeni jalkoihini. Minusta tuntui, että elämästäni puuttui, oli aina puuttunut jokin. Kumpa vain tietäisin, mikä se olisi.

Talsin aluskasvillisuuden seassa. Nostin kuonoani ylöspäin ja haistelin ilmaa yrttien tuoksujen varassa. Erotin tuulesta kehäkukan, katajan marjojen ja kultapiiskun voimakkaan hajun, jota päätin seurata syvemmäksi reviirin uumeniin. Olin tullut metsään etsimään varastoihini lisää yrttejä, mutta onni ei ollut vielä potkaissut minua ollenkaan. Ajatuksiini vaipuneena tassutin metsämaalla enkä juuri keskittynyt mihinkään. Kaikuva oksan rasahdus takanani kuitenkin kiinnitti huomioni. En voinut olla kääntämättä katsettani äänen suuntaan ja kyyristymättä mahdollisimman matalaksi. Minusta tuntui, että jonkin silmät tapittivat minua jossain kauempana, kuin odottaen sopivaa hetkeä iskeä. Tunsin sydämeni hakkaavan kylkiluitani vasten ja jännittyneiden lihaksieni alkavan särkeä hetken paikoilla ollessani. Pelko alkoi hetki hetkeltä kalvaa minua enemmän.
"Kuka siellä?" huudahdin hermostuneena. Ääntäkään ei kuulunut.
"Vastaa!" ärjäisin malttamattomana - oikeasti hieman peloissani. Vihdoin kuulin sihahduksen kauempama. Valkea, kilpikonnakuvioinen naaras ilmestyi puun takaa. Hänen keltaiset silmänsä kiiluivat vihastuneena. Kohotin kulmiani, koska mielikuvitukseni laukatessa kuvittelin kissan olevan arpinen, suuri hurja kolli, mutta olin ilmeisesti erehtynyt.
"Kuka sinä olet minua käskemään?!" Tuntematon naaras hyppäsi päälleni ja kaatoi minut kumoon. Yllättyneenä vinkaisin ja ulvahdin uudemman kerran, kun tunsin säteilevän kivun pistelevän kylkikarvoissani. Kynnet raastoivat vatsaani ja tunsin, kuinka ne porautuivat nahkani lävitse. Verisiä karvatuppojani lenteli maahan maatessani maassa avuttomana, muukalaisen riepottelemana.
"Lopeta!" henkäisin irvistäen. Näköni sumeni ja näin enää naaraan, joka lopetti vihdoin. Veri pulppusi kyljestäni ja vatsastani. Kipu sykähteli sisälläni, kun tumma, punainen veri tahriutui turkkiini. Laskin avuttomana pääni maahan ja suljin raskailta tuntuvat silmäluomeni. Ennen tajuntani menettämistä, tunsin kyyneleiden polttelevan silmiäni. Yksi kyynel vierähti poskelleni ja valui kasvojani pitkin maahan. Vajosin tyhjään, kolkkoon pimeyteen.

Makea, lämmin tuoksu leijaili sieraimiini. Aukaisin varovaisesti värisevät silmäni, vaikka niiden paino tuntui raskaalta ja sai tutun kivun sykähtelevän sisälläni. Pääni jyskytti kipua, joka halkoi kehoani. Silmäluomeni alkoivat lepsua jälleen, vaikka kuinka yritin pitää niitä auki. Pimeys tuntui lähenevän uudelleen maatessani maassa ympärilläni verisiä karvatuppoja ja verilammikko vierelläni. Veri oli värjännyt maan tummanpunaiseksi.
"Sinnittele", kuulin pehmeän kuiskauksen korvassani. Tunsin viileän, märän sammaleen otsallani. Jokin paineli vatsan ja kyljen haavojani. Tunsin tutun hämähäkinseitin ja haistoin pistävät yrttiseokset.
"Avaa suutasi", sama kuiskaus käski hellästi, mutta päättäväisesti. Tein työtä käskettyä vaikken edes tietänytkään mitä juuri oli tapahtumassa. Vesipisarat tipahtivat kielelleni ja nielaisin ne nopeasti. Hyväilevä viileys levisi kehooni. Oloni tuntui heti paremmalta ja sumea näkökenttäni alkoi pikkuhiljaa selkeytymään. Käänsin katseeni ylläni seisovaan kissaan. Sama valkea kilpikonnakuvioinen naaras seisoi vierelleni katsoen minua keltaisilla silmissään, joista loisti lempeys ja samanaikainen suru.
"Sinä!" sihahdin säikähtäneenä.
"A-anna anteeksi, että hyökkäsin kimppuusi. Ei todellakaan ollut tarkoitus", naaras vinkaisi hädissään. "Olen todella, todella pahoillani kaikesta mitä äsken tapahtui. Typeryyttäni vain luulin sinua yhdeksi toiseksi enkä katsonut sinua sen tarkemmin..." Siristelin silmiäni, mutta kilpikonnakuvioinen muukalainen näytti olevan aidosti pahoillaan. Ja minä uskoin häntä.
"Ei se kai mitään", murahdin hiljaisesti. "Onneksi ei käynyt mitään pahempaa." Nousin varovaisesti jaloilleni. Tunsin huimausta ja jouduin nojata naarasta vasten.
"Ole varovainen", hän kehotti ja laski häntänsä toiselle lavalleni. En pelännyt kosketusta, sillä jotenkin tunsin oloni turvalliseksi hänen seurassaan - tosin hän oli juuri yrittänyt tappaa minut, ei siinä muuta.
"Kiitos", naukaisin mutisten. "Minun on nyt varmaankin palattava... Tuota... Klaanini luokse." Naaras kohotti kulmiaan.
"Tietenkin... En halua olla vaivaksi. Ja anteeksi vielä äskeisestä", hän toisti pahoitellen. "Nimeni on muuten Kielo. Entä mikä on sinun?"
"Olen Leopardihammas", vastasin ja käännyin lähteäkseni.
"O-odota! Tapaammeko me vielä?" Kielo sopersi hätäisesti naukuen.
"Mm... Ehkä?" murahdin. Ilkikurinen hymynpilke oli karannut huulilleni. Aloin pitää tuosta naaraasta, kaikesta äskeisestä huolimatta.
"Tavataan seuraavan puolikuun aikoihin."

//Hieman lyhyemmän tarinan päätin tällä kertaa tehdä. :D

Vastaus:

Mäyrätassun näkökulmasta kertova tarina oli todella hyvin kuvailtu, en voi muuta sanoa! Luovia sanavalintoja, ja kupletin juonikin oli tosi söpö. Tykkäsin siitä! Siinä oli kuitenkin eräs kohta, mitä jäin miettimään.

"...tuskin edes virtaa näkyi." --> Se voisi olla "...virtaus tuskin näkyi." mutta se on vain mielipidekysymys.

Leopardihampaan kerronta oli todella hienoa, samoin kuvaus! Muukalaisen tapaaminen taas toi vähän twistiä tarinaan. Juonen ja kuvauksen kannalta molemmat näkökulmat olivat hienoja. Huomasin Leopardihampaankin näkökulmasta kertovassa osassa kuitenkin yhden virheen, tai huonosti asetellun lauseen.

"Suosiko riista kertaa?" --> Tämä lause oli hieman huonosti aseteltu, vaikka ymmärsinkin sen hetken miettimisen jälkeen. Se olisi voinut olla "Suosiko riista partiotanne?" tai "Saitteko saalista?". Tämähän on taaskin mielipidekysymys, mutta mielestäni lause ei ollut kovin selkeä. :D

Saat tästä hyvin kuvaillusta tarinasta 60 tassua!

- Ulpukka

Nimi: Tipsu

31.07.2017 11:54
Loistepolku, Lintuklaani - Luku 3

"Loistepolku." Liskohännän tuoksu leijaili nenääni avatessani silmäni. Kuono hieraisi niskaani. Kohotin pääni tavoittaakseni nuoren soturin katseen. Kollin katse oli synkkä.
"Kaamotähdellä on sinulle asiaa", hän naukui. Aamuni meni sillä samaisella hetkellä pilalle. Mitä Kaamostähti minusta tällä kertaa halusi? Vaaleanharmaa vilahdus vain ja Liskohäntä oli poissa. Ei yhtään rohkaisevaa sanaa eikä katsetta, mikä kollia nyt tympi? Nousin ylös. Turkkini oli harvinaisen siisti yön jäljiltä. Nuolaisin pari kertaa rintaani ja tassuttelin ulos sotureiden pesästä. Pääaukiolla Huminasydän
ja Paatsamakynsi vaihtoivat kieliä. Viherlehden lämmin aurinko levitti ensimmäisiä säteitään leiriin. Liskohäntä istui päällikön pesän lähettyvillä lihakset jäykkinä. Kollin katse oli suunnattu Kaamostähteen, joka taas nosti tummanvihreän katseensa minuun. Päällikkö viittasi hännällääni minua tulemaan pesäänsä. Nielaisten jolkottelin kollin luokse. Lihakset kireinä astuin Kaamostähden edellä sisään hämärään pesään. Kaamostähti pyyhälti ohitseni ja istahti pedilleen kääräisten häntänsä käpäliensä päälle. Vilkaisin taakseni tuntiessani jonkun tarkkailevan. Liskohännän huolestunut katse oli tavoittanut minut päällikön pesän suuaukon sammalverhon takaa. Kolli käänsi katseensa muualle huomatessani minun katselevan häntä. Hiljaa huokaisten siirsin katseeni jälleen Kaamostähteen, joka oli noussut käpälilleen.
"No mikäs nyt tympii?" kolli kysyi virnistäen sekopäisesti.
"Mitä luulisit?" sihahdin mulkoillen ruskeaa kissaa. Kaamostähden katse oli pahaa enteilevä. Mieleeni muistui kun hän oli purrut Kanervakaiun niskaan elinikäisen arven kun hän oli haukkunut päälliikköä saastaksi päin naamaa.
"Minulla on ollut liian hellät otteet. Nyt on aika siirtyä tositoimiin", Kaamostähti naukui ahne kiilto silmissään. Haukkasin pelästyneenä henkeä. Ennen kuin ehdin tajutakkaan Kaamostähti kiersi taakseni. Tunsin hänen painonsa selässäni kun hän hyökkäsi takaapäin. Inahtaen valahdin maahan jalkojeni pettäessä. En pistänyt vastaan kun Kaamostähti makasi koko painollaan päälläni. Yhtäkkiä tajusin, mitä oli tapahtumassa.

Rimpuilin tieni pois Kaamostähden alta ja juoksin ulos pesästä. Aika hidastui hetkeksi kun turkkini hipaisi Liskohäntää, joka seurasi menoani tuskainen katse ruskeissa silmissään. Kun palasin takaisin nykyisyyteen olin jo ulkona leiristä. Muutama oksa piiskasi naamaani kun en tyrmistyksessäni ehtinyt niitä väistämään. Oliko Kaamostähti oikeasti... Työnsin muistikuvan mielestäni ja jatkoin juoksuani, aina lammelle asti. Kyyneleet polttelivat silmäluomieni takana istahtaessani aivan lammen rantaan. Nyyhkäykset ravistelivat kehoani. Minusta tuntui niin suojattomalta. Olin hiiri, jota suuri soturi jahtasi murhaava hymy huulillaan. Koko metsä tuntui hiljentyneen ympärilläni. Katsoin taakseni valmiina juoksemaan kun kuulin rasahduksen takaani. Liskohäntä juoksi metsiköstä. Huokaisten käänsin katseeni lampeen, jonka pinnasta heijastuivat kasvoni. En meinannut tunnistaa niitä omikseni. Näytin hirveältä. Katsettani varjosti pelko ja järkytys. Kyynel tipahti lampeen ja siitä muodostui väreileviä renkaita. Tunsin Liskohännän läheisyyden. Kolli istui vierelleni ja kiersi pitkän häntänsä ympärilleni.
"Minä en enää ikinä anna Kaamostähden tehdä noin", Liskohäntä kuiskasi. Hänen katseensa tuijotti tyhjyyteen. Hetken mielijohteesta nojauduin kollia vasten. Liskohännän kylki värähti, mutta hän ei väistänyt kosketustani. Rentoutin jäseneni kollin lämmön levitessä kehooni. Upotin kuononi hänen vaaleanharmaaseen turkkiinsa. Liskohännän pehmeä tuoksu lohdutti minua. Tunsin nuolaisun niskassani.
"Loistepolku?" Nostin pääni vaaleanharmaasta turkista Liskohännän silmiin. Vaikka kollin silmissä näkyi sama tuska kuin omistani, oli hänen katseensa myös täynnä hellyyttä.
"Minä rakastan sinua", soturi naukaisi hiljaa. Maa tuntui katoavan tassujeni alta. Minua pyörrytti. Jos en olisi nojautunut vasten Liskohäntää, olisin varmasti kaatunut. Tuntui kuin olisin pettänyt Naakkasulan, mutta silti vastasin:
"Niin minäkin sinua, Liskohäntä."

Aurinkohuipun aikoihin palasin leiriin Liskohännän perässä. Pääni riippui surullisesti. Olisin halunnut vain viettää koko päivän uudellen ja uudelleen. En enää koskaan saisi painautua kollia vasten enkä tuntea häntä lähelläni. Ja se kaikki oli Kaamostähden syytä! Sisälläni roihahti viha päällikköä kohtaan. Tajusin, että en voinut antaa hänelle sitä tyydytystä, että näyttäisin aivan lyödyltä. Nostin pääni urheasti pystyyn. Kanervakaiku istui pesänsä edustalla. Siskoni katse oli murheellinen. Hän näki tuskani. Minua pelotti. Entä jos Kaamostähti päättäisikin rankaista Liskohäntää eikä minua? Näin sieluni silmin vaaleanharmaan kollin verisen, velton ruumin. Kaamostähti istui pesänsä lähellä häntä kietaistuna käpälien päälle. Kolli näytti muuten rauhalliselta, mutta hänen häntänsä alkoi nykiä nähdessään meidät. Hiljaisuus laskeutui leiriin. Paatsamakynsi katseli meitä säälivästi. Vanhempi soturi tiesi mitä oli tapahtunut. Kuin sanomattomasta käskystä Liskohäntä lähti kävelemään kohti päällikön pesää. Katselin hetken kuinka kollin vaaleanharmaa turkki kiilteli auringossa ja kuinka vahvat lihakset väreilivät turkin alla ennen kuin lähdin kävelemään perään. Tunsin Lintuklaanilaisten katseet polttavina turkillani. Yritin olla välittämättä muista ja keskityin itseeni ja siihen, että pelosta kankeat jalkani pysyisivät liikkeessä. Liskohäntä ohitti Kaamostähden kuin hän olisi ollut vain ilmaa. Toivoin hartaasti, että hermoni olisivat yhtä rautaiset kuin hänellä. En kuitenkaan voinut estää häntäni nykimistä ja niskakarvojeni pörhistymistä ohittaessani Kaamostähteä. Jännitys nipisteli vatsaani. Minua hermostutti ja pelotti todella kovasti istuutuessani Liskohännän vierelle Lintuklaanin päälliköltä lemuavassa pesässä. Koko mieleni käski minua juoksemaan henkeni edestä Kaamostähden tullessa pesään. Vatsaani kouristi. Mieleni teki anella armoa Liskohännän puolesta. En halunnut hänelle käyvän niinkuin kävi Naakkasulalle.
Kaamostähti siristeli tummanvihreitä silmiään silmäillen meitä. Päällikkö avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Liskohäntä ehti ensin.
"Rankaise minua, älä Loistepolkua", hän naukui siirtyen samalla minun ja Kaamostähden väliin. Sanat tuntuivat koskettavan sisimpääni. En ollut ikinä kuullut mitään niin kaunista. Liskohännän katse oli vahva. Kolli huokui sellaista päättäväisyyttä, millaista en ollut ennen tuntenut. Jos olisin ollut Kaamostähti, olisin kiltisti totellut Liskohäntää.
"Liskohäntä älä..." yritin estellä rakastamaani kollia voimattomasti. Liskohäntä ei hievahtanutkaan paikoiltaan vaan katsoi vakaan päättäväisesti Kaamostähden silmiin.
"Ole kiltti", anelin vaaleanharmaata kollia perääntymään. Liskohäntä ei edelleenkään liikkunut.
"Teen tämän sinun parhaaksesi."
Kaikki sen jälkeen tapahtunut oli yhtä sumua.
Kaamostähti hyökkäsi Liskohännän päälle ja kaatoi hänet maahaan. Katselin kauhistuneena kuinka päällikkö pieksi poikaansa kynsillään ja hampaillaan. Vaaleanharmaat karvatupot lentelivät eikä Liskohäntä pistänyt vastaan vaikka hänen kasvoillaan oli tuskainen ilme. Kaamostähti oli naulinnut soturin maahan ja nyt raapi hänen vatsaansa pitkiä viiltoja. Päällikkön tummanvihreissä silmissä näkyi pelkkä kylmä viha ja murhanhimo. Käsitin ettei Liskohäntä selviäisi hengissä ellen tekisi jotain. Ruskea päällikkö iski hampaansa Liskohännän kurkkuun. Hurjasti muristen heittäydyin Kaamostähden niskaan ja kaadoin hänet maahan. Onnistuin saamaan hampaillani otteen yllätyshyökkäyksestäni hämmentyneen päällikön kurkusta. Puristin hampaillani niin kovasti, että leukojani kivisti. Samalla raavin kollin ruskeaa turkkia niin että karvat vain pöllysivät. Vihani tuota kissa kohtaan täytti mieleni. Näkökenttäni valtasi punainen sumu. Tunsin välillä kynsien raastavan kehoani, mutta tuskin tajusinkaan mitä tapahtui raapiasseni ja kynsiessäni minkä vain ehdin. Kaikki sekoittui mielessäni sumuksi. Yhtäkkiä mieleni selvisi. Käpäläni pettivät ja rojahdin maahan. Viimeinen asia minkä näin ennen kuin pyörryin oli Kaamostähden verinen ruumis.

"Mmm... Mitä tapahtui?" mumisin ja raotin silmiäni. Näin Liskohännän hahmon näkökentässäni. Kolli nuolaisi karhealla kielellään poskeani. Kylkeäni jomotti. Kohotin päätäni ja katsahdin oikeaa kylkeäni, joka oli yrttitahnan peitossa. Laskin pääni takaisin sammalille. Liskohäntäkin oli hämähäkin seitin ja yrttitahnan peitossa, mutta näytti hyvinvoivalta. Hän oli asettunut makuulle läheiselle pedille. Tajusin, että olin parantajan pesässä. Aloin muistaa, mitä oli juuri tapahtunut. Kaamostähtikin oli parantajan pesässä, mutta kaukana meistä. Siskoni hääräsi hänen ympärillään ja puhdisti haavoja. Olin ylpeä siitä, että olin satuttanut päällikköä. Liskohäntä oli noussut istumaan vierelleni.
"Muistathan sinä mitä päällikön pesässä tapahtui?" kolli kysyi hiljaa.
"Niin?" kysyin uteliaana.
"Sinä veit Kaamostähdeltä kolme henkeä."

Tummahäntä

"Olisiko sinun kaltaisellasi ihastuttavalla naaralla vähän aikaa minulle?" kysyin virnistäen Huminasydämeltä, joka hymyili leveästi.
"En minä nyt taida..." naaras naukui esittäen välinpitämätöntä. Pökkäsin etutassuillani hänet kumoon. Huminasydän nousi salamannopeasti ylös ja sain todella hyvin tähdätyn käpäläniskun naamaani.
Kun vielä räpyttelin silmiäni pökerryksissä Huminasydän oli jo äänessä.
"No, mitä minä saan, jos tulen kanssasi?"
"Minut."
"Minne menemme?" Virnistin iloisena siitä, että naaras suostui tulemaan kanssani.
"Ihan minne vain haluat", vastasin hymyillen.
"Viimeinen Tähtivaahteralla on kirpun syömä karvapallo!" Huminasydän kiljaisi ja otti varaslähdön. Pinkaisin leikkisästi muristen nuoren soturin perään.
Mielestäni oli hirveää kun isäni Kaamostähti pakotti Loistepolun olemaan kanssaan, vaikka naaras oli ihastunut Liskohäntään (kaksikko oli jatkuvasti yhdessä, joten asiasta ei voinut erehtyä). Päällikkö piti Loistepolusta valtavasti - tiesin sen, koska tunsin isäni niin hyvin - mutta Loistepolku inhosi Kaamostähteä. Minä en koskaan pakottaisi Huminasydäntä mihinkään. Kaikki ajattelivat, että minä olin niin sanotusti "tullut isääni". En kuitenkaan ollut täysin samanlainen kuin isäni. En enää. Tavattuani Huminasydämen olin muuttunut. Hän saisi itse päättää, haluaisiko hän olla kanssani vai ei. Naaraan hyvinvointi ja onnellisuus oli minulle kaikki kaikessa, toisin kuin Kaamostähdelle, joka kohteli "kumppaniaan" huonosti pakottaen naaraan tekemään asioita, joita hän ei olisi halunnut.
Kiihdytin vauhtiani kun Tähtivaahtera alkoi siintää edessämme. Kirimme loppumatkaa rinta rinnan. Huminasydän oli nopeampi kuin mitä olin ajatellut. Sain kiihdytettyäni vauhtiani niin paljon, että olin muutaman hiirenmitan Huminasydäntä edellä. Kun matkaa oli enää muutama ketunmitta kohteliaana kollina hidastin vähän vauhtiani ja annoin Huminasydämen voittaa.
Pysähdyin valtavan Tähtivaahteran juurelle kun Huminasydän puolestaan pomppi ympärilläni ja kiljui riemuissaan:
"Minä voitin! Minä voitin!"
Kun Huminasydän oli vähän rauhoittunut laskeuduimme Tähtivaahteran juurakosta pieneen luolaan. Luolassa oli hämärää. Tassuni upposivat syvälle pehmeään, hiukan kosteaan sammaleeseen. Luolan seiniä pitkin kiemurteli Tähtivaahteran juuria, jotka kuun noustessa hohtivat hopeisina. Huminasydän seisoi vierelläni katsellen myöskin ympärilleen.
En ollut yhtään varautunut siihen, että Huminasydän nojautui minua vasten. Olin hypätä säikähdykdestä ulos turkistani, mutta en kuitenkaan liikahtanut paikoiltani.
"Mmm... Tuota, minä taidan vähän pitää sinusta..." naaras naukui ujosti. Sydämeni pampatti niin, että pelkäsin sen tekevän reiän rintaani.
"Minäkin pidän sinusta."

Vastaus:

Olipa ihana tarina! Kaamostähden käyttäytyminen oli niin kauheata, ja odotan innolla jatkoa Loistepolun ja päällikön suhteeseen. Kun tarinassa muodostuu kaksi suhdetta, se on hyvä tarina ainakin minun mittapuullani. Tummahännän ja Huminasydämen suhde on vain niin söps <3! Juoni; AIVAN MAHTAVA <3! Kuvailu oli myöskin todella ihanaa, mutta se jotenkin aaltoili, eli jotkut kohdat olivat tosi yksityiskohtaisesti kuvailtuja, kun taas toiset kohdat olivat vain tyylillä: "Korppisiipi käveli leirin poikki parantajan pesälle." Yhden huolimattomuusvirheen löysin, mutta hei, kaikille sattuu :3

Saat 69 tassua!

- Ulpukka

 
 
©2017 Valoniitty - suntuubi.com